Ranskan poliisi on onnistunut löytämään kaksi varastettua Pablo Picasson maalausta. Maalaukset vietiin Picasson lapsenlapsen Diana Widmaier-Picasson asunnosta Pariisissa helmikuussa.
Jos Pablo Picasso olisi jäänyt eläkkeelle 59-vuotiaana, Ateneumin ei olisi tarvinnut varata kuin yksi isohko sali hänen näyttelylleen.
Siinä iässä, jossa suomalaiset keskimäärin jäävät eläkkeelle, ukko alkoi päästä vasta vauhtiin.
Se Ateneumin näyttelyssä eniten säväyttääkin: miten joku voi säilyttää niin valtavan tuotteliaisuuden ja luomisvoiman läpi elämänsä. Eikä työn jälki vanhenemisen myötä muutu yhtään sovinnaisemmaksi, vaan yhdeksänkymppisenkin työt pursuvat riemua ja rietastelua.
Sellaisen elämän ja työelämän kun itsekin jaksaisi. Finaaliin asti suoltaisi uutisia Helsingin Sanomien sivuille ja nettiavaruuteen, utelias pilke silmäkulmassa.
Iltaisin kiiruhtaisi kotiin muusan luo inspiroitumaan seuraavaa päivää varten.
Suomen valtiontalouskin tarvitsisi lisää oman elämänsä picassoja, pitkään töissä viihtyviä puurtajia.
Suomalaiset tottuivat 1990-luvun laman jälkeen kovaan talouskasvuun, keskimäärin 3,8 prosenttiin vuodessa. Jo ennen nykyistä taantumaa ennustettiin, että vauhti hiljenee pakostakin Suomen onnettoman ikärakenteen takia. Työvoima vähenee sellaista vauhtia, että vastaavaa kasvua on äärettömän vaikea saada aikaiseksi.
Tilannetta pahentaa se, että taantuman takia kauniit puheet työurien pidentämisestä ovat lentäneet romukoppaan. Eläkeputkea käytetään jälleen saneerauskeinona.
Kuten Martta Nieminen uutisoi HS:n taloussivuilla perjantaina, ilmapiiri työpaikoilla on muuttunut sellaiseksi, että eläkkeelle paetaan muutenkin heti, kun voidaan. Vanhuuseläkkeelle lähtöä olisi nykyisin mahdollista venyttää 68 vuoteen asti, mutta nyt paperit lähetetään eläkeyhtiöön heti 63-vuotiaana. Eläkeiän saavuttaneilla on painetta tehdä tilaa nuoremmille, arvioi jutussa haastateltu asiantuntija.
Kansantalouden kannalta tässä on paha ristiriita.
Suomen Pankin tutkija Helvi Kinnunen julkaisi vastikään hätkähdyttävän tutkimusraportin. Sen mukaan tämänhetkinen taantuma moukaroi Suomea niin ankarasti, että julkisen talouden epätasapainon korjaaminen vaatisi työssäoloajan pidentämistä noin neljällä vuodella.
Nykyinen keskimääräinen eläkkeellejäänti-ikä on 59,4 vuotta.
Siihen neljä vuotta lisää on hirmuinen tavoite, kun puhutaan keskimääräisistä luvuista.
Sitä tavoitetta ei saavuteta käskyttämällä, vaan menon suomalaisilla työpaikoilla on muututtava.
Lisää työn iloa, lisää kaikenikäisten työntekijöiden kunnioittamista. Picasson henkeä.
]]>
Jos Pablo Picasso olisi jäänyt eläkkeelle 59-vuotiaana, Ateneumin ei olisi tarvinnut varata kuin yksi isohko sali hänen näyttelylleen.
Siinä iässä, jossa suomalaiset keskimäärin jäävät eläkkeelle, ukko alkoi päästä vasta vauhtiin.
Se Ateneumin näyttelyssä eniten säväyttääkin: miten joku voi säilyttää niin valtavan tuotteliaisuuden ja luomisvoiman läpi elämänsä. Eikä työn jälki vanhenemisen myötä muutu yhtään sovinnaisemmaksi, vaan yhdeksänkymppisenkin työt pursuvat riemua ja rietastelua.
Sellaisen elämän ja työelämän kun itsekin jaksaisi. Finaaliin asti suoltaisi uutisia Helsingin Sanomien sivuille ja nettiavaruuteen, utelias pilke silmäkulmassa.
Iltaisin kiiruhtaisi kotiin muusan luo inspiroitumaan seuraavaa päivää varten.
Suomen valtiontalouskin tarvitsisi lisää oman elämänsä picassoja, pitkään töissä viihtyviä puurtajia.
Suomalaiset tottuivat 1990-luvun laman jälkeen kovaan talouskasvuun, keskimäärin 3,8 prosenttiin vuodessa. Jo ennen nykyistä taantumaa ennustettiin, että vauhti hiljenee pakostakin Suomen onnettoman ikärakenteen takia. Työvoima vähenee sellaista vauhtia, että vastaavaa kasvua on äärettömän vaikea saada aikaiseksi.
Tilannetta pahentaa se, että taantuman takia kauniit puheet työurien pidentämisestä ovat lentäneet romukoppaan. Eläkeputkea käytetään jälleen saneerauskeinona.
Kuten Martta Nieminen uutisoi HS:n taloussivuilla perjantaina, ilmapiiri työpaikoilla on muuttunut sellaiseksi, että eläkkeelle paetaan muutenkin heti, kun voidaan. Vanhuuseläkkeelle lähtöä olisi nykyisin mahdollista venyttää 68 vuoteen asti, mutta nyt paperit lähetetään eläkeyhtiöön heti 63-vuotiaana. Eläkeiän saavuttaneilla on painetta tehdä tilaa nuoremmille, arvioi jutussa haastateltu asiantuntija.
Kansantalouden kannalta tässä on paha ristiriita.
Suomen Pankin tutkija Helvi Kinnunen julkaisi vastikään hätkähdyttävän tutkimusraportin. Sen mukaan tämänhetkinen taantuma moukaroi Suomea niin ankarasti, että julkisen talouden epätasapainon korjaaminen vaatisi työssäoloajan pidentämistä noin neljällä vuodella.
Nykyinen keskimääräinen eläkkeellejäänti-ikä on 59,4 vuotta.
Siihen neljä vuotta lisää on hirmuinen tavoite, kun puhutaan keskimääräisistä luvuista.
Sitä tavoitetta ei saavuteta käskyttämällä, vaan menon suomalaisilla työpaikoilla on muututtava.
Lisää työn iloa, lisää kaikenikäisten työntekijöiden kunnioittamista. Picasson henkeä.
]]>
HS
HS
Rohkea ratkaisu on onnistunut, nyt ei leikitä näköispatsailla tai elävillä nukeilla sen enempää kuin Picasso itsekään.
Ainutkertaisessa dokumentissa Picasso - Arvoitus (Le mystère Picasso, Ranska 1956/75 min) seurataan viiva kerrallaan, miten tuotteliaan uransa aikana lukemattomia tekniikkoja hyödyntänyt mestari tuossa elämänvaiheessaan työskenteli.
Idea on yksinkertaisen nerokas. Välillä kuvausryhmän kanssa jonkun sanan vaihtava Picasso ahertaa ja kamerat seuraavat, toinen suoraan kankaan läpi sen toiselta puolelta, miten tarkasti ja nopeasti väsymättömän taiteilijan ajatus ja käsi kulkevat. Tabula rasa täyttyy, hahmot syntyvät ja vaihtavat yllättävästi muotoaan. Haltioitunut katsoja saattaa joutua jännittämään, etteivät uudet tasot ja ulottuvuudet vain "pilaisi" jo saavutettua haurasta magiaa.
Välillä on aika loppua kesken. Filmiä on viideksi minuutiksi, kohta väritykseen aikaa vain kaksi: ehtiikö mestari saada työn valmiiksi?
Näitä loputtoman luovuuden tuloksia ei kannata etsiä näyttelyistä tai kirjoista, sillä teokset tuhottiin kuvausten jälkeen. Palkitun dokumentin ohjasi Henri-Georges Clouzot (1907-77), joka oli juuri noussut elokuvamaailman puheenaiheeksi hienolla trillerillään Pirulliset (Les diaboliques, 1955).
Teemaillan toinen ohjaaja on ruotsalainen Tage Danielsson (1928-85), joka yhdessä yhteistyökumppaninsa Hans Alfredssonin (s. 1931) kanssa tuotti vuosikymmenten ajan laadukasta ja sisällyksekästä viihdettä radioon ja televisioon, näyttämöille ja valkokankaille.
Komedia Picasson seikkailut (Picassos äventyr, Ruotsi 1978/115 min) on tehty sellaisella kulttuurisesti sivistyneellä ilkikurisuudella, jota monet suuret taiteilijat ilmentävät. Elokuvan notkeista heittäytymisistä voisi ehkä löytää yhtymäkohtia Picassonkin rajoittamattomaan taiteelliseen liikkuvuuteen.
Kymmenen eri kielen sanoilla leikittelevä, silti lähinnä dialogittomaan komiikkaan luottava fantasia aikamatkailee taiteessa ja historiassa.
Oman sukupolvensa lapsuuden ja nuoruuden muistoja kunnioittavina monitoimitaiteilijoina Danielsson ja Alfredsson uskaltavat luottaa käsikirjoituksessaan vanhan ajan mykkäfilmien slapstick-komiikkaan ja vitsikkäisiin illuusioihin, tietysti asianmukaisen alleviivaavan musiikin tai tehosteäänien säestämänä.
Tosin yhtä lailla teoksesta lukee aikansa brittitelevision humoristien vaikutusta aina Monty Pythonia myöten.
Taiteilija Picassoa esittää nuori Gösta Ekman, joka on sittemmin antanut kasvonsa niin Jönssön-liigan kansankomedioille kuin komisario Martin Beckille.
Tunnin kohdalla kannattaa höristää korviaan: laulun teksti todellakin kertaa kalakukon reseptiä, ja suomeksi.
Sekä dokumentti että elokuva ansaitsevat. viisi tähteä.
ARTO PAJUKALLIO
]]>
Rohkea ratkaisu on onnistunut, nyt ei leikitä näköispatsailla tai elävillä nukeilla sen enempää kuin Picasso itsekään.
Ainutkertaisessa dokumentissa Picasso - Arvoitus (Le mystère Picasso, Ranska 1956/75 min) seurataan viiva kerrallaan, miten tuotteliaan uransa aikana lukemattomia tekniikkoja hyödyntänyt mestari tuossa elämänvaiheessaan työskenteli.
Idea on yksinkertaisen nerokas. Välillä kuvausryhmän kanssa jonkun sanan vaihtava Picasso ahertaa ja kamerat seuraavat, toinen suoraan kankaan läpi sen toiselta puolelta, miten tarkasti ja nopeasti väsymättömän taiteilijan ajatus ja käsi kulkevat. Tabula rasa täyttyy, hahmot syntyvät ja vaihtavat yllättävästi muotoaan. Haltioitunut katsoja saattaa joutua jännittämään, etteivät uudet tasot ja ulottuvuudet vain "pilaisi" jo saavutettua haurasta magiaa.
Välillä on aika loppua kesken. Filmiä on viideksi minuutiksi, kohta väritykseen aikaa vain kaksi: ehtiikö mestari saada työn valmiiksi?
Näitä loputtoman luovuuden tuloksia ei kannata etsiä näyttelyistä tai kirjoista, sillä teokset tuhottiin kuvausten jälkeen. Palkitun dokumentin ohjasi Henri-Georges Clouzot (1907-77), joka oli juuri noussut elokuvamaailman puheenaiheeksi hienolla trillerillään Pirulliset (Les diaboliques, 1955).
Teemaillan toinen ohjaaja on ruotsalainen Tage Danielsson (1928-85), joka yhdessä yhteistyökumppaninsa Hans Alfredssonin (s. 1931) kanssa tuotti vuosikymmenten ajan laadukasta ja sisällyksekästä viihdettä radioon ja televisioon, näyttämöille ja valkokankaille.
Komedia Picasson seikkailut (Picassos äventyr, Ruotsi 1978/115 min) on tehty sellaisella kulttuurisesti sivistyneellä ilkikurisuudella, jota monet suuret taiteilijat ilmentävät. Elokuvan notkeista heittäytymisistä voisi ehkä löytää yhtymäkohtia Picassonkin rajoittamattomaan taiteelliseen liikkuvuuteen.
Kymmenen eri kielen sanoilla leikittelevä, silti lähinnä dialogittomaan komiikkaan luottava fantasia aikamatkailee taiteessa ja historiassa.
Oman sukupolvensa lapsuuden ja nuoruuden muistoja kunnioittavina monitoimitaiteilijoina Danielsson ja Alfredsson uskaltavat luottaa käsikirjoituksessaan vanhan ajan mykkäfilmien slapstick-komiikkaan ja vitsikkäisiin illuusioihin, tietysti asianmukaisen alleviivaavan musiikin tai tehosteäänien säestämänä.
Tosin yhtä lailla teoksesta lukee aikansa brittitelevision humoristien vaikutusta aina Monty Pythonia myöten.
Taiteilija Picassoa esittää nuori Gösta Ekman, joka on sittemmin antanut kasvonsa niin Jönssön-liigan kansankomedioille kuin komisario Martin Beckille.
Tunnin kohdalla kannattaa höristää korviaan: laulun teksti todellakin kertaa kalakukon reseptiä, ja suomeksi.
Sekä dokumentti että elokuva ansaitsevat. viisi tähteä.
ARTO PAJUKALLIO
]]>
ANU UIMONEN
Pablo Picasso on yhdelle kubisti, toiselle rauhankyyhkyn maalannut pasifisti ja kolmannelle Guernican sodan kauhujen kuvaaja. Joku muistaa hänet sinisistä tai vaaleanpunaisista herkistä henkilökuvista, toinen vanhan miehen eroottista uhoa puhkuvista Minotauros-fantasioista.
Ateneumin taidemuseossa huomenna yleisölle avautuva suurnäyttely osoittaa, että Pablo Picasso (1881-1973) oli kaikkea tätä ja vielä paljon enemmän. Ensimmäistä kertaa Suomessa on nyt mahdollista tutustua kattavasti Picasson tuotannon kaikkiin vaiheisiin.
Esillä on lähes kaksisataa teosta: maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia. Kokonaisuus alkaa taiteilijan varhaisesta sinisestä kaudesta ja etenee kubismin, klassismin ja surrealismin kautta pop-taiteeseen ja myöhäistuotantoon.
Teokset tulevat Pariisin Musée National Picasson kokoelmista. Museo suljettiin elokuussa peruskorjauksen vuoksi, mikä on mahdollistanut laajan teosten lainaamisen.
"Musée National Picasson kokoelma on ainutlaatuinen, koska se heijastaa taiteilijan koko uraa", museon johtaja Anne Baldassari sanoo.
"Siinä ei ole pelkkiä mestariteoksia vaan kaikkea: maalausten ja veistosten lisäksi myös piirustuksia, luonnoskirjoja ja valokuvia. Museollamme on kaikki avaimet Picasson koko uran ymmärtämiseen."
Se johtuu siitä, että nämä teokset taiteilija päätti pitää itsellään. Picasson kuoltua hänen perillisensä maksoivat perintöverot Ranskan valtiolle teoksina, joista syntyi Musée National Picasson kokoelma.
Baldassarilla on ollut mistä ammentaa, kun hän lähti suunnittelemaan näyttelyä Ateneumiin.
Ripustuksella hän korostaa näyttelyn retrospektiivisuutta: nyt kuljetaan läpi koko taiteilijan yli 70 vuotta kestäneen uran. Näemme, miten yksi asia johtaa toiseen. Ja samalla emme voi kuin ihailla Picasson loppumatonta uteliaisuutta ja kykyä omaksua uusia ilmaisutapoja.
Ripustus on pedagoginen mutta samalla kaikkea saarnaamista karttava: pääosassa ovat teokset. Lisätietoa haluava saa sitä helposti pienestä saliopasvihkosesta tai äänioppaasta, mutta yhtä hyvin voi heittäytyä teosten ääreen ja antaa niiden puhua.
Jo ensimmäisessä salissa pysähdyttää parikymppisen Picasson maalaama vanhan barcelonalaisen parittajan muotokuva Celestina (silmäpuoli). Sinisen kauden alakulo ja ihmisen pyhyys yhdistyvät vaikuttavasti.
Picasson kaksi tunnetuinta teosta ovat ehkä Avignonin naiset (1907) ja Guernica (1937). Ne sijaitsevat tunnetusti New Yorkissa ja Madridissa, mutta niiden henki erilaisten luonnosten kautta on läsnä Pariisin Picasso-museossa - ja nyt Ateneumissa. Itkevä nainen (1937) kyyneleen muotoisine silmineen kiteyttää Guernican tuskan vaikuttavassa huoneessa, joka keskittyy Espanjan sisällissodan teemoihin.
Ateneumin suuren portaikon päässä oleva pääsali, jossa pitkään totuimme näkemään oman kultakautemme rakastetuimmat teokset, on nyt omistettu surrealismille.
Tila muodostaa eräänlaisen näyttelyn näyttelyssä: intensiivisen kokonaisuuden, jossa vahvat maalaukset kiertävät keskelle sijoitettua veistosten ryhmää. Groteski ihmiskuvaus on kova kontrasti edellisen klassismin kauden jälkeen.
Kierros jatkuu synkkiin sotavuosiin - ja sitten taas iloisempaan pop-taiteen kauteen.
Yksi yllätys näyttelyssä on veistosten suuri määrä. Picasso työskenteli kolmiulotteisesti läpi uransa, mutta hänen veistoksiaan alettiin laajemmin esitellä vasta 1970-luvulla. Nyt näemme kubistisia rakennelmia, surrealistisia pronssiveistoksia, arkiesineistä muotonsa saanutta pop-taidetta ja paljon muuta.
Valokuvatkin tarjoavat uutta: esillä on paitsi kuuluisia kuvia Picassosta myös Picasson itse ottamia kuvia.
"Antakaa minulle museo niin minä täytän sen", Picasson kerrotaan sanoneen.
Hän aloitti taiteilijana 1800-luvun viimeisinä vuosina ja työskenteli lähes elämänsä loppuun saakka. Hänen tuotantonsa kokonaismääräksi on laskettu lähes 50000 teosta: maalauksia, veistoksia, piirustuksia, grafiikkaa, kuvituksia, keramiikkaa ja teatterilavastuksia.
Ateneumin parisataa teosta ovat vain pienen pieni raapaisu tästä kaikesta.
Onneksi. Määrä on runsas mutta katsojan sulatettavissa.
Yksi Picasson viimeisiä teoksia on pieni öljyvärimaalaus Nuori taiteilija (1972).
Se on kuin omakuva: taiteilija katsoo kohti sivellin kädessään. Samalla se on 90-vuotiaan taiteilijan katse omaan nuoruuteensa, silta tämänkin näyttelyn kattamien vuosikymmenten yli.
Taiteilija hymyilee vinosti kahteen suuntaan: nuoruudesta tulevaisuuteen, vanhuudesta menneisyyteen.
Pablo Picasso - Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta 18.9.-6.1. 2010 saakka Ateneumissa (Kaivokatu 2-4). Ti-pe 10-18, ke-to 10-20, la-su 11-17. Näyttelyluettelo, tekstit Leena Ahtola-Moorhouse ja Anne Baldassari, 328 s. 54 e.
]]>
ANU UIMONEN
Pablo Picasso on yhdelle kubisti, toiselle rauhankyyhkyn maalannut pasifisti ja kolmannelle Guernican sodan kauhujen kuvaaja. Joku muistaa hänet sinisistä tai vaaleanpunaisista herkistä henkilökuvista, toinen vanhan miehen eroottista uhoa puhkuvista Minotauros-fantasioista.
Ateneumin taidemuseossa huomenna yleisölle avautuva suurnäyttely osoittaa, että Pablo Picasso (1881-1973) oli kaikkea tätä ja vielä paljon enemmän. Ensimmäistä kertaa Suomessa on nyt mahdollista tutustua kattavasti Picasson tuotannon kaikkiin vaiheisiin.
Esillä on lähes kaksisataa teosta: maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia. Kokonaisuus alkaa taiteilijan varhaisesta sinisestä kaudesta ja etenee kubismin, klassismin ja surrealismin kautta pop-taiteeseen ja myöhäistuotantoon.
Teokset tulevat Pariisin Musée National Picasson kokoelmista. Museo suljettiin elokuussa peruskorjauksen vuoksi, mikä on mahdollistanut laajan teosten lainaamisen.
"Musée National Picasson kokoelma on ainutlaatuinen, koska se heijastaa taiteilijan koko uraa", museon johtaja Anne Baldassari sanoo.
"Siinä ei ole pelkkiä mestariteoksia vaan kaikkea: maalausten ja veistosten lisäksi myös piirustuksia, luonnoskirjoja ja valokuvia. Museollamme on kaikki avaimet Picasson koko uran ymmärtämiseen."
Se johtuu siitä, että nämä teokset taiteilija päätti pitää itsellään. Picasson kuoltua hänen perillisensä maksoivat perintöverot Ranskan valtiolle teoksina, joista syntyi Musée National Picasson kokoelma.
Baldassarilla on ollut mistä ammentaa, kun hän lähti suunnittelemaan näyttelyä Ateneumiin.
Ripustuksella hän korostaa näyttelyn retrospektiivisuutta: nyt kuljetaan läpi koko taiteilijan yli 70 vuotta kestäneen uran. Näemme, miten yksi asia johtaa toiseen. Ja samalla emme voi kuin ihailla Picasson loppumatonta uteliaisuutta ja kykyä omaksua uusia ilmaisutapoja.
Ripustus on pedagoginen mutta samalla kaikkea saarnaamista karttava: pääosassa ovat teokset. Lisätietoa haluava saa sitä helposti pienestä saliopasvihkosesta tai äänioppaasta, mutta yhtä hyvin voi heittäytyä teosten ääreen ja antaa niiden puhua.
Jo ensimmäisessä salissa pysähdyttää parikymppisen Picasson maalaama vanhan barcelonalaisen parittajan muotokuva Celestina (silmäpuoli). Sinisen kauden alakulo ja ihmisen pyhyys yhdistyvät vaikuttavasti.
Picasson kaksi tunnetuinta teosta ovat ehkä Avignonin naiset (1907) ja Guernica (1937). Ne sijaitsevat tunnetusti New Yorkissa ja Madridissa, mutta niiden henki erilaisten luonnosten kautta on läsnä Pariisin Picasso-museossa - ja nyt Ateneumissa. Itkevä nainen (1937) kyyneleen muotoisine silmineen kiteyttää Guernican tuskan vaikuttavassa huoneessa, joka keskittyy Espanjan sisällissodan teemoihin.
Ateneumin suuren portaikon päässä oleva pääsali, jossa pitkään totuimme näkemään oman kultakautemme rakastetuimmat teokset, on nyt omistettu surrealismille.
Tila muodostaa eräänlaisen näyttelyn näyttelyssä: intensiivisen kokonaisuuden, jossa vahvat maalaukset kiertävät keskelle sijoitettua veistosten ryhmää. Groteski ihmiskuvaus on kova kontrasti edellisen klassismin kauden jälkeen.
Kierros jatkuu synkkiin sotavuosiin - ja sitten taas iloisempaan pop-taiteen kauteen.
Yksi yllätys näyttelyssä on veistosten suuri määrä. Picasso työskenteli kolmiulotteisesti läpi uransa, mutta hänen veistoksiaan alettiin laajemmin esitellä vasta 1970-luvulla. Nyt näemme kubistisia rakennelmia, surrealistisia pronssiveistoksia, arkiesineistä muotonsa saanutta pop-taidetta ja paljon muuta.
Valokuvatkin tarjoavat uutta: esillä on paitsi kuuluisia kuvia Picassosta myös Picasson itse ottamia kuvia.
"Antakaa minulle museo niin minä täytän sen", Picasson kerrotaan sanoneen.
Hän aloitti taiteilijana 1800-luvun viimeisinä vuosina ja työskenteli lähes elämänsä loppuun saakka. Hänen tuotantonsa kokonaismääräksi on laskettu lähes 50000 teosta: maalauksia, veistoksia, piirustuksia, grafiikkaa, kuvituksia, keramiikkaa ja teatterilavastuksia.
Ateneumin parisataa teosta ovat vain pienen pieni raapaisu tästä kaikesta.
Onneksi. Määrä on runsas mutta katsojan sulatettavissa.
Yksi Picasson viimeisiä teoksia on pieni öljyvärimaalaus Nuori taiteilija (1972).
Se on kuin omakuva: taiteilija katsoo kohti sivellin kädessään. Samalla se on 90-vuotiaan taiteilijan katse omaan nuoruuteensa, silta tämänkin näyttelyn kattamien vuosikymmenten yli.
Taiteilija hymyilee vinosti kahteen suuntaan: nuoruudesta tulevaisuuteen, vanhuudesta menneisyyteen.
Pablo Picasso - Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta 18.9.-6.1. 2010 saakka Ateneumissa (Kaivokatu 2-4). Ti-pe 10-18, ke-to 10-20, la-su 11-17. Näyttelyluettelo, tekstit Leena Ahtola-Moorhouse ja Anne Baldassari, 328 s. 54 e.
]]>
Myyttien muuri espanjalaissyntyisen Pablo Picasson (1881-1973) ympärillä on niin korkea, että sen yli on vaikea nähdä. Hän rakensi sitä itsekin esiintymällä modernin taiteen kuninkaana, ympäröimällä itsensä vaihtuvilla vaimoilla ja rakastajattarilla ja taidettaan ylistäneillä runoilijoilla, taidekauppiailla ja keräilijöillä.
Picasso oli kuollessaan kuuluisampi ja rikkaampi kuin yksikään häntä edeltänyt taiteilija. Hänen nimensä tuntevat nekin, jotka eivät koskaan ole nähneet hänen teoksiaan.
Rahan yläpuolelle hän nousi 1940-luvulla maksamalla yhden Etelä-Ranskan taloistaan pienellä asetelmamaalauksella.
Tämä Picasso on aina kiinnostanut ihmisiä.
Kun New Yorkin Modernin taiteen museo järjesti kaikkien aikojen laajimman hänen taiteensa näyttelyn 1980, kävijöitä oli miljoona.
Epäilen, että moni heistä astui museoon kuin temppeliin ja odotti pyhäinjäännöksiä ja ihmetekoja.
Sellaisia he myös näkivät, ellei liki tuhannen teoksen kavalkadi tyrmännyt jo alkumetreillä.
Esillä olivat Picasson pääteokset kuten Avignonin naiset (1907) ja Guernica (1937).
Esillä olivat ensimmäistä kertaa myös teokset, jotka hän eläessään oli pitänyt itsellään. Kyse oli samoista teoksista, joista myöhemmin syntyi Pariisin Picasso-museo ja jotka pian täyttävät Ateneumin saleja.
"Maalaan samalla tavalla kuin jotkut kirjoittavat omaelämäkertaansa. Maalaukset, valmiit tai keskeneräiset, ovat päiväkirjani sivuja ja sellaisina päteviä. Tulevaisuus valitsee mieleisensä sivut. Minun tehtävänäni ei ole tehdä valintaa", Picasso sanoo pitkäaikaisen kumppaninsa Françoise Gilot'n kirjassa Elämä Picasson rinnalla (suom. 1965).
Picassolle taiteen tekeminen oli prosessi, jossa jokaiseen teokseen sisältyi seuraavien alku. Hän maalasi ja piirsi jatkuvasti, teki veistoksia ja grafiikkaa.
Maaniset työpäivät venyivät usein myöhään yöhön. Oli Picassollakin hyviä ja huonoja päiviä, mutta hyviä mahtui hänen elämäänsä harvinaisen paljon. Hän teki ensimmäiset teoksensa 1890-luvulla ja viimeiset marraskuussa 1972. Kaikkiaan niitä arvioidaan olevan noin 50000.
Picasso oli 1900-luvun merkittävin taiteilija. Hän oli Rafaelin veroinen piirtäjä ja hämmentävän kekseliäs maalari. Vaikka hänen teoksensa ylittävät tyylien ja määritelmien rajat, ne näyttävät aina hänen tekemiltään.
Käsialaansa hän ei piilotellut.
Vaikka Picasso nähdään usein modernin taiteen henkilöitymänä, hän oli pohjimmiltaan aivan muuta kuin modernisti.
Kirjailija John Berger esittää kirjassaan Picasson nousu ja tuho (suom. 1985) kiinnostavan väitteen: toisin kuin muut 1900-luvun modernistit Picasso ei koskaan kehittynyt taiteilijana. Hän oli villi-ihminen korkeakulttuurin keskellä.
Picasson taide jakautuu selvästi erottuviin kausiin, jotka kubismin uljaita vuosia 1909-1919 lukuun ottamatta eivät juurikaan nouse toistensa yläpuolelle. Hänen mestariteoksensa jakautuvat tasaisesti eri vuosikymmenille.
Picasson teokset osoittavat, ettei hän vanhetessaan hioutunut eikä henkistynyt kuten esimerkiksi Rembrandt.
Hänen 1960-lukunsa itseironinen uusekspressionismi ei ole syvällisempää kuin hänen sinisen kautensa surumielisyys. Rohkeampaa se kyllä on.
Yksi selitys löytyy lapsuudesta: Picasso oli ihmelapsi, jonka taiteilijaisä luopui maalaamisesta huomattuaan pienen poikansa lahjakkuuden.
Ehkä Picasso ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Hän pysyi ja myös pysytteli lapsena koko ikänsä. Muuten hän olisi vaarantanut luovuutensa lähteen, johon hän viittaa sanoissaan "päiväkirjan sivuista" ja usein lainatussa lauseessaan: "En etsi. Löydän".
Picasso vähät välitti modernistien ajatuksista taiteen henkisyydestä ja uudesta maailmasta, joita nämä pyrkivät ilmentämään abstrakteissa maalauksissaan. Hän halusi erottua heistä olemalla aistillinen ja maanläheinen - ja maalaamalla juuri niin kuin tahtoi.
Picasso ei tehnyt eroa taiteen ja seksuaalisuuden välillä. Rakkautta hän kuvasi harvoin, mutta maskuliinista himoa sitäkin suoremmin.
Mutta hän oli myös humanisti, joka Guernican ohella maalasi muitakin teoksia sodan kauhuista ja inhimillisestä kärsimyksestä.
Kun katson Picasson teoksia, minusta tuntuu usein siltä, että ylivertainen taituruus oli hänen henkilökohtainen demoninsa. Samalla kun taiteilijan 1920-luvun uusklassismi todistaa perinteisten ilmaisukeinojen hallinnasta, sitä seuranneet kaudet kertovat hänen kapinoineen ankarasti taituruuttaan vastaan. Joskus hän näyttää tietoisesti hakeutuneen heikoille jäille kuin rikkoakseen rutiinejaan.
"Juuri maalauksen liike kiinnostaa minua, tuo dramaattinen liike ponnistuksesta toiseen", Picasso sanoo Gilotin kirjassa.
Yksittäisiä teoksia tärkeämpi oli työprosessi, maalaaminen itsessään. Hän kiiruhti eteenpäin sen sijaan, että olisi pysähtynyt viimeistelemään teoksiaan, sillä juuri liike esti hänen lähdettään kuivumasta.
Ihmisenä Picasso oli jyrkästi kaksijakoinen, samoin taiteilijana. Hän oli tuhoaja ja rakentaja, jolle epäjärjestys oli vain harmonian jännittävämpi puoli.
Kubismin aika oli tehnyt hänestä kuvallisten moniselitteisyyksien akrobaatin.
Kuviot ja taustat, muodot ja merkitykset, kääntyvät ja vääntyvät teoksissa täysin hänen oikullisen mielensä mukaan.
Taide päiväkirjamaisena projektina tarkoittaa myös taiteen ja elämän sekoittumista.
Picasson on sanottu luoneen myyttisen minänsä ja seurapiirinsä suojellakseen itseään ja taidettaan. Vaikka hän oli kiinnostunut ihmisistä, hän ei ollut seuramies. Kun hän työskenteli, hän piti ateljeensa oven lukossa. Ja hän työskenteli melkein aina.
Henri Matisse oli ainoa taiteilija, jota Picasso piti vertaisenaan ja jonka kuolema 1954 järkytti häntä syvästi. 73-vuotias mestari koki jääneensä yksin, vaille haastajaa.
"On paljon asioita, joista en enää voi puhua kenenkään kanssa", hän sanoi.
Uudeksi haastajaksi nousivat maalaustaiteen mestariteokset. Pian Matissen kuoleman jälkeen Picasso teki 17 muunnelmaa Eugène Delacroix'n Algerialaisnaisista ja jatkoi toinen toistaan villimpiin tulkintoihin ihailemiensa Diego Velázquezin ja Édouard Manet'n teoksista.
Berger näkee suunnanmuutoksen oireena Picasson luomisvoimien ehtymisestä, mutta osuu mielestäni pahasti harhaan. Hän ei huomaa kuva-aiheen merkitystä maalauksen "tekosyynä".
"On oltava maalari, ei maalaustaiteen tuntija", Picasso sanoi.
Läpikotaisin tutut kuva-aiheet vapauttivat Picasson demonistaan ja antoivat hänen keskittyä siihen mikä hänelle aina oli ollut tärkeintä.
Picasso 18.9.2009-6.1. 2010 Ateneumin taidemuseossa (Kaivokatu 2-4).
Maalaukset, valmiit tai keskeneräiset, ovat päiväkirjani sivuja ja sellaisina päteviä. Tulevaisuus valitsee mieleisensä sivut." Picasso vähät välitti modernistien ajatuksista taiteen henkisyydestä ja uudesta maailmasta."
]]>
Myyttien muuri espanjalaissyntyisen Pablo Picasson (1881-1973) ympärillä on niin korkea, että sen yli on vaikea nähdä. Hän rakensi sitä itsekin esiintymällä modernin taiteen kuninkaana, ympäröimällä itsensä vaihtuvilla vaimoilla ja rakastajattarilla ja taidettaan ylistäneillä runoilijoilla, taidekauppiailla ja keräilijöillä.
Picasso oli kuollessaan kuuluisampi ja rikkaampi kuin yksikään häntä edeltänyt taiteilija. Hänen nimensä tuntevat nekin, jotka eivät koskaan ole nähneet hänen teoksiaan.
Rahan yläpuolelle hän nousi 1940-luvulla maksamalla yhden Etelä-Ranskan taloistaan pienellä asetelmamaalauksella.
Tämä Picasso on aina kiinnostanut ihmisiä.
Kun New Yorkin Modernin taiteen museo järjesti kaikkien aikojen laajimman hänen taiteensa näyttelyn 1980, kävijöitä oli miljoona.
Epäilen, että moni heistä astui museoon kuin temppeliin ja odotti pyhäinjäännöksiä ja ihmetekoja.
Sellaisia he myös näkivät, ellei liki tuhannen teoksen kavalkadi tyrmännyt jo alkumetreillä.
Esillä olivat Picasson pääteokset kuten Avignonin naiset (1907) ja Guernica (1937).
Esillä olivat ensimmäistä kertaa myös teokset, jotka hän eläessään oli pitänyt itsellään. Kyse oli samoista teoksista, joista myöhemmin syntyi Pariisin Picasso-museo ja jotka pian täyttävät Ateneumin saleja.
"Maalaan samalla tavalla kuin jotkut kirjoittavat omaelämäkertaansa. Maalaukset, valmiit tai keskeneräiset, ovat päiväkirjani sivuja ja sellaisina päteviä. Tulevaisuus valitsee mieleisensä sivut. Minun tehtävänäni ei ole tehdä valintaa", Picasso sanoo pitkäaikaisen kumppaninsa Françoise Gilot'n kirjassa Elämä Picasson rinnalla (suom. 1965).
Picassolle taiteen tekeminen oli prosessi, jossa jokaiseen teokseen sisältyi seuraavien alku. Hän maalasi ja piirsi jatkuvasti, teki veistoksia ja grafiikkaa.
Maaniset työpäivät venyivät usein myöhään yöhön. Oli Picassollakin hyviä ja huonoja päiviä, mutta hyviä mahtui hänen elämäänsä harvinaisen paljon. Hän teki ensimmäiset teoksensa 1890-luvulla ja viimeiset marraskuussa 1972. Kaikkiaan niitä arvioidaan olevan noin 50000.
Picasso oli 1900-luvun merkittävin taiteilija. Hän oli Rafaelin veroinen piirtäjä ja hämmentävän kekseliäs maalari. Vaikka hänen teoksensa ylittävät tyylien ja määritelmien rajat, ne näyttävät aina hänen tekemiltään.
Käsialaansa hän ei piilotellut.
Vaikka Picasso nähdään usein modernin taiteen henkilöitymänä, hän oli pohjimmiltaan aivan muuta kuin modernisti.
Kirjailija John Berger esittää kirjassaan Picasson nousu ja tuho (suom. 1985) kiinnostavan väitteen: toisin kuin muut 1900-luvun modernistit Picasso ei koskaan kehittynyt taiteilijana. Hän oli villi-ihminen korkeakulttuurin keskellä.
Picasson taide jakautuu selvästi erottuviin kausiin, jotka kubismin uljaita vuosia 1909-1919 lukuun ottamatta eivät juurikaan nouse toistensa yläpuolelle. Hänen mestariteoksensa jakautuvat tasaisesti eri vuosikymmenille.
Picasson teokset osoittavat, ettei hän vanhetessaan hioutunut eikä henkistynyt kuten esimerkiksi Rembrandt.
Hänen 1960-lukunsa itseironinen uusekspressionismi ei ole syvällisempää kuin hänen sinisen kautensa surumielisyys. Rohkeampaa se kyllä on.
Yksi selitys löytyy lapsuudesta: Picasso oli ihmelapsi, jonka taiteilijaisä luopui maalaamisesta huomattuaan pienen poikansa lahjakkuuden.
Ehkä Picasso ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Hän pysyi ja myös pysytteli lapsena koko ikänsä. Muuten hän olisi vaarantanut luovuutensa lähteen, johon hän viittaa sanoissaan "päiväkirjan sivuista" ja usein lainatussa lauseessaan: "En etsi. Löydän".
Picasso vähät välitti modernistien ajatuksista taiteen henkisyydestä ja uudesta maailmasta, joita nämä pyrkivät ilmentämään abstrakteissa maalauksissaan. Hän halusi erottua heistä olemalla aistillinen ja maanläheinen - ja maalaamalla juuri niin kuin tahtoi.
Picasso ei tehnyt eroa taiteen ja seksuaalisuuden välillä. Rakkautta hän kuvasi harvoin, mutta maskuliinista himoa sitäkin suoremmin.
Mutta hän oli myös humanisti, joka Guernican ohella maalasi muitakin teoksia sodan kauhuista ja inhimillisestä kärsimyksestä.
Kun katson Picasson teoksia, minusta tuntuu usein siltä, että ylivertainen taituruus oli hänen henkilökohtainen demoninsa. Samalla kun taiteilijan 1920-luvun uusklassismi todistaa perinteisten ilmaisukeinojen hallinnasta, sitä seuranneet kaudet kertovat hänen kapinoineen ankarasti taituruuttaan vastaan. Joskus hän näyttää tietoisesti hakeutuneen heikoille jäille kuin rikkoakseen rutiinejaan.
"Juuri maalauksen liike kiinnostaa minua, tuo dramaattinen liike ponnistuksesta toiseen", Picasso sanoo Gilotin kirjassa.
Yksittäisiä teoksia tärkeämpi oli työprosessi, maalaaminen itsessään. Hän kiiruhti eteenpäin sen sijaan, että olisi pysähtynyt viimeistelemään teoksiaan, sillä juuri liike esti hänen lähdettään kuivumasta.
Ihmisenä Picasso oli jyrkästi kaksijakoinen, samoin taiteilijana. Hän oli tuhoaja ja rakentaja, jolle epäjärjestys oli vain harmonian jännittävämpi puoli.
Kubismin aika oli tehnyt hänestä kuvallisten moniselitteisyyksien akrobaatin.
Kuviot ja taustat, muodot ja merkitykset, kääntyvät ja vääntyvät teoksissa täysin hänen oikullisen mielensä mukaan.
Taide päiväkirjamaisena projektina tarkoittaa myös taiteen ja elämän sekoittumista.
Picasson on sanottu luoneen myyttisen minänsä ja seurapiirinsä suojellakseen itseään ja taidettaan. Vaikka hän oli kiinnostunut ihmisistä, hän ei ollut seuramies. Kun hän työskenteli, hän piti ateljeensa oven lukossa. Ja hän työskenteli melkein aina.
Henri Matisse oli ainoa taiteilija, jota Picasso piti vertaisenaan ja jonka kuolema 1954 järkytti häntä syvästi. 73-vuotias mestari koki jääneensä yksin, vaille haastajaa.
"On paljon asioita, joista en enää voi puhua kenenkään kanssa", hän sanoi.
Uudeksi haastajaksi nousivat maalaustaiteen mestariteokset. Pian Matissen kuoleman jälkeen Picasso teki 17 muunnelmaa Eugène Delacroix'n Algerialaisnaisista ja jatkoi toinen toistaan villimpiin tulkintoihin ihailemiensa Diego Velázquezin ja Édouard Manet'n teoksista.
Berger näkee suunnanmuutoksen oireena Picasson luomisvoimien ehtymisestä, mutta osuu mielestäni pahasti harhaan. Hän ei huomaa kuva-aiheen merkitystä maalauksen "tekosyynä".
"On oltava maalari, ei maalaustaiteen tuntija", Picasso sanoi.
Läpikotaisin tutut kuva-aiheet vapauttivat Picasson demonistaan ja antoivat hänen keskittyä siihen mikä hänelle aina oli ollut tärkeintä.
Picasso 18.9.2009-6.1. 2010 Ateneumin taidemuseossa (Kaivokatu 2-4).
Maalaukset, valmiit tai keskeneräiset, ovat päiväkirjani sivuja ja sellaisina päteviä. Tulevaisuus valitsee mieleisensä sivut." Picasso vähät välitti modernistien ajatuksista taiteen henkisyydestä ja uudesta maailmasta."
]]>
Picasso-näyttely tuntuu jo ennen avautumistaan pullistuvan ulos museosta.
Se on Ateneumin ja Suomen kaikkien aikojen suurimpia taidenäyttelyitä, kun katsotaan teosten arvoa, näyttelyn kokonaisbudjettia, markkinointia ja todennäköisesti myös yleisömäärää.
Näyttelyä on valmisteltu pari vuotta yhteistyössä teokset lainaavan Pariisin Picasso-museon kanssa. Ateneumin ja Picasso-museon tekniset tiimit ovat nyt jo aloittaneet teosten ripustamisen, mutta saleihin eivät turvallisuussyistä pääse kurkkimaan edes kaikki museolaiset. Ateneumista työhön on osallistunut noin 60 hengen tiimi museoammattilaisia.
Jotta Picassot saatiin Suomeen, piti näyttelyiden valtiontakuun ylärajaa nostaa 550 miljoonasta eurosta miljardiin euroon.
Lakimuutos astui voimaan elokuun alussa. Näyttelyn kokonaisbudjettia Ateneum ei paljasta, mutta se pyörinee miljoonissa euroissa.
Taidemarkkinoiden tutkija Pauliina Laitinen-Laiho epäili julkisesti klassisen museorakennuksen turvallisuutta (HS 16.8.) ja totesi, että näyttelyn olisi pitänyt olla Kiasmassa. Sen verran Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila suostuu epäilyihin vastaamaan, ettei neuvottelupöytään olisi päästy ilman turvallisuusasioiden tarkastamista.
"Turvallisuustasoa on nostettu ja aistinvaraista valvontaa on lisätty", sanoo Tanninen-Mattila.
Lähes kaikki maalaukset ovat lasin takana.
"Meillä on odotettavissa logistinen ongelma. Talo tulee olemaan niin täynnä, että ohjelmaa on viety ulos."
Lasipalatsin aukiolle tulee Picassosta kertova julistenäyttely. Kirjasto 10:stä tehdään Picasso-kirjasto, jonne keskitetään kaupunginkirjaston Picasso-kirjallisuus. Kuvataiteilija Alexander Reichstein rakentaa Annantalon galleriaan Picasson Lukijatar-maalauksen pohjalta installaation, johon voi kävellä sisään.
Ryysiksen vuoksi myös opastukset järjestetään luentomaisesti Ateneum-salissa. Oppaat ovat kulkeneet jo kouluissa pitämässä Picasso-luentoja.
Näyttelyyn on maaliskuusta alkaen voinut ostaa pääsylipun ennakkoon, ensi kertaa Suomessa. Ennakkolippuja on kuitenkin myyty vasta 4000. Se ei ole paljon.
Ateneum toivoo, että Pablo kiinnostaisi neljännesmiljoonaa ihmistä. Museon kävijäennätys on Albert Edelfeltin vuonna 2004-2005 järjestetyllä näyttelyllä. Sen näki viiden kuukauden aikana lähes 311000 katsojaa.
"Ennakkolippujen idea on Suomessa uusi. Ihmiset vierastavat ehkä niiden vaatimaa sitoutumista tiettyyn aikaan", sanoo Tanninen-Mattila.
Pääsylipun hintaa nostettiin kahdeksasta kuuteentoista euroon. "Vaikka meillä on yritysyhteistyökumppaneita, suurin yhteistyökumppani on yleisö", Tanninen-Mattila sanoo.
Lipunmyynti on siirretty aulasta ensimmäisen kerroksen näyttelysaliin. Samaan saliin on rakennettu myös uudet naulakot.
Näyttelykirjasta ilmestyy kaksi versiota: suomi-englanti ja suomi-ruotsi. Ne kustantaa ranskalainen Flammarion. Kirjaan tulee Leena Ahtola-Moorhousen artikkeli Picasson vastaanotosta Suomessa. Näyttelyyn liittyy audioguide ja käsiohjelma, jossa on salitekstit.
Yleisölle ovet aukeavat perjantaina 18. syyskuuta.
"Ensimmäinen reaktio monilla on ollut että miksi Picasso, todella boring. Mutta tietävätkö ihmiset todella jo 'kaiken'? Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus. Kun Picasso-museon remontti on valmis, eivät ne maalaukset sieltä sitten enää tällaisena kokonaisuutena minnekään liiku", Tanninen-Mattila sanoo.
]]>
Picasso-näyttely tuntuu jo ennen avautumistaan pullistuvan ulos museosta.
Se on Ateneumin ja Suomen kaikkien aikojen suurimpia taidenäyttelyitä, kun katsotaan teosten arvoa, näyttelyn kokonaisbudjettia, markkinointia ja todennäköisesti myös yleisömäärää.
Näyttelyä on valmisteltu pari vuotta yhteistyössä teokset lainaavan Pariisin Picasso-museon kanssa. Ateneumin ja Picasso-museon tekniset tiimit ovat nyt jo aloittaneet teosten ripustamisen, mutta saleihin eivät turvallisuussyistä pääse kurkkimaan edes kaikki museolaiset. Ateneumista työhön on osallistunut noin 60 hengen tiimi museoammattilaisia.
Jotta Picassot saatiin Suomeen, piti näyttelyiden valtiontakuun ylärajaa nostaa 550 miljoonasta eurosta miljardiin euroon.
Lakimuutos astui voimaan elokuun alussa. Näyttelyn kokonaisbudjettia Ateneum ei paljasta, mutta se pyörinee miljoonissa euroissa.
Taidemarkkinoiden tutkija Pauliina Laitinen-Laiho epäili julkisesti klassisen museorakennuksen turvallisuutta (HS 16.8.) ja totesi, että näyttelyn olisi pitänyt olla Kiasmassa. Sen verran Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila suostuu epäilyihin vastaamaan, ettei neuvottelupöytään olisi päästy ilman turvallisuusasioiden tarkastamista.
"Turvallisuustasoa on nostettu ja aistinvaraista valvontaa on lisätty", sanoo Tanninen-Mattila.
Lähes kaikki maalaukset ovat lasin takana.
"Meillä on odotettavissa logistinen ongelma. Talo tulee olemaan niin täynnä, että ohjelmaa on viety ulos."
Lasipalatsin aukiolle tulee Picassosta kertova julistenäyttely. Kirjasto 10:stä tehdään Picasso-kirjasto, jonne keskitetään kaupunginkirjaston Picasso-kirjallisuus. Kuvataiteilija Alexander Reichstein rakentaa Annantalon galleriaan Picasson Lukijatar-maalauksen pohjalta installaation, johon voi kävellä sisään.
Ryysiksen vuoksi myös opastukset järjestetään luentomaisesti Ateneum-salissa. Oppaat ovat kulkeneet jo kouluissa pitämässä Picasso-luentoja.
Näyttelyyn on maaliskuusta alkaen voinut ostaa pääsylipun ennakkoon, ensi kertaa Suomessa. Ennakkolippuja on kuitenkin myyty vasta 4000. Se ei ole paljon.
Ateneum toivoo, että Pablo kiinnostaisi neljännesmiljoonaa ihmistä. Museon kävijäennätys on Albert Edelfeltin vuonna 2004-2005 järjestetyllä näyttelyllä. Sen näki viiden kuukauden aikana lähes 311000 katsojaa.
"Ennakkolippujen idea on Suomessa uusi. Ihmiset vierastavat ehkä niiden vaatimaa sitoutumista tiettyyn aikaan", sanoo Tanninen-Mattila.
Pääsylipun hintaa nostettiin kahdeksasta kuuteentoista euroon. "Vaikka meillä on yritysyhteistyökumppaneita, suurin yhteistyökumppani on yleisö", Tanninen-Mattila sanoo.
Lipunmyynti on siirretty aulasta ensimmäisen kerroksen näyttelysaliin. Samaan saliin on rakennettu myös uudet naulakot.
Näyttelykirjasta ilmestyy kaksi versiota: suomi-englanti ja suomi-ruotsi. Ne kustantaa ranskalainen Flammarion. Kirjaan tulee Leena Ahtola-Moorhousen artikkeli Picasson vastaanotosta Suomessa. Näyttelyyn liittyy audioguide ja käsiohjelma, jossa on salitekstit.
Yleisölle ovet aukeavat perjantaina 18. syyskuuta.
"Ensimmäinen reaktio monilla on ollut että miksi Picasso, todella boring. Mutta tietävätkö ihmiset todella jo 'kaiken'? Tämä on ainutlaatuinen tilaisuus. Kun Picasso-museon remontti on valmis, eivät ne maalaukset sieltä sitten enää tällaisena kokonaisuutena minnekään liiku", Tanninen-Mattila sanoo.
]]>
Picasso oli luonnostellut varastettuun lehtiöön piirustuksia. Picasso-museossa on taiteilijan tuotannosta yhteensä 250 maalausta, 160 veistosta ja 1500 piirrosta. Museo on nyt suljettu varkauden takia.
Pariisin Picasso-museo on parhaillaan kokoamassa Ateneumissa ensi syksynä avautuvaa suurta Picasso-näyttelyä, jossa esitellään kaksisataa teosta mestarin tuotannosta.
REUTERS-AP-HS
]]>Picasso oli luonnostellut varastettuun lehtiöön piirustuksia. Picasso-museossa on taiteilijan tuotannosta yhteensä 250 maalausta, 160 veistosta ja 1500 piirrosta. Museo on nyt suljettu varkauden takia.
Pariisin Picasso-museo on parhaillaan kokoamassa Ateneumissa ensi syksynä avautuvaa suurta Picasso-näyttelyä, jossa esitellään kaksisataa teosta mestarin tuotannosta.
REUTERS-AP-HS
]]>Kävijäennätys on vuonna 2004 järjestetyllä Albert Edelfeltin näyttelyllä. Sen näki yli 304000 vierasta.
Miten Ateneum varmistaa, että 16 euroa Picasso-lipustaan maksanut vieras näkee muutakin kuin päälakia?
"Meillä on kävijälaskurit, ja salivalvojat tarkkailevat tilannetta koko ajan. Museossa saa olla tietty määrä ihmisiä kerrallaan", sanoo Ateneumin tiedottaja Marja Istala Kumpunen.
Haastetta lisäävät Atskin pienet salit ja kapeat käytävät.
"Talo on logistisesti aika haasteellinen."
Sisääntuloa nopeutetaan ennakkolippujen myynnillä. Pääsylipun etukäteen ostaneet käyttävät Ateneuminkujan puoleista sisäänkäyntiä.
Ennakkolippuja on myyty vasta noin 1800. Ne tulivat myyntiin maaliskuussa Ateneumin verkkokaupassa.
Pelkoa näyttelyn "myymisestä loppuun" ei ole, lippuja voi ostaa myös normaalisti kassalta samaksi päiväksi.
Salien rauhoittamiseksi näyttelyssä ei järjestetä perinteisiä opastuksia, vaan oppaat pitävät Ateneum-salissa näyttelyyn johdattelevia luentoja. Ne ovat tavallisten opastusten tapaan maksullisia.
"Pyrimme myös kertomaan yleisölle, että älkää jättäkö näyttelykäyntiä viimeiseen viikonloppuun."
Atskiin kolmanteen kerrokseen avataan Picasso-näyttelyn ajaksi uusi kahvila.
KAISA HEINÄNEN
Kävijäennätys on vuonna 2004 järjestetyllä Albert Edelfeltin näyttelyllä. Sen näki yli 304000 vierasta.
Miten Ateneum varmistaa, että 16 euroa Picasso-lipustaan maksanut vieras näkee muutakin kuin päälakia?
"Meillä on kävijälaskurit, ja salivalvojat tarkkailevat tilannetta koko ajan. Museossa saa olla tietty määrä ihmisiä kerrallaan", sanoo Ateneumin tiedottaja Marja Istala Kumpunen.
Haastetta lisäävät Atskin pienet salit ja kapeat käytävät.
"Talo on logistisesti aika haasteellinen."
Sisääntuloa nopeutetaan ennakkolippujen myynnillä. Pääsylipun etukäteen ostaneet käyttävät Ateneuminkujan puoleista sisäänkäyntiä.
Ennakkolippuja on myyty vasta noin 1800. Ne tulivat myyntiin maaliskuussa Ateneumin verkkokaupassa.
Pelkoa näyttelyn "myymisestä loppuun" ei ole, lippuja voi ostaa myös normaalisti kassalta samaksi päiväksi.
Salien rauhoittamiseksi näyttelyssä ei järjestetä perinteisiä opastuksia, vaan oppaat pitävät Ateneum-salissa näyttelyyn johdattelevia luentoja. Ne ovat tavallisten opastusten tapaan maksullisia.
"Pyrimme myös kertomaan yleisölle, että älkää jättäkö näyttelykäyntiä viimeiseen viikonloppuun."
Atskiin kolmanteen kerrokseen avataan Picasso-näyttelyn ajaksi uusi kahvila.
KAISA HEINÄNEN
]]>
]]>
Näyttely tulee Ateneumiin Pariisissa sijaitsevasta Musée National Picasso -museosta. Kuulu Picasso-museo on parhaillaan remontissa, joten sen kokoelmat kiertävät näyttelyissä eri puolilla maailmaa.
Ennen Ateneumia Musée National Picasson kokoelmia on nähty Madridissa ja Tokiossa. "Madridin Reina Sofia -museossa kokoelmiamme kävi katsomassa 10000 ihmistä päivässä", Musée National Picasson toimitusjohtaja Fabien Docaigne kertoo. "Ja parhaillaan Picasso vetää Tokiossa yleisöä 8000 hengen päivävauhtia."
Myös Ateneumissa varaudutaan yleisörynnäkköön. Ensimmäistä kertaa museo ottaa käyttöön suuren maailman tyyliin ennakkoliput, joiden myynti alkaa 1. maaliskuuta.
Helsinki on ainoa kaupunki Pohjoismaissa, jossa tämä Picasso-näyttely nähdään. Ateneumin jälkeen se siirtyy Hampuriin.
Musée National Picasson kokoelma on ainutlaatuinen.
Museo syntyi taiteilijan kuoleman jälkeen Ranskan valtion ja Picasson perikunnan välisen sopimuksen tuloksena, mikä salli Picasson perillisten maksaa perintöveron valtiolle taideteoksilla.
"Tämän museon kokoelma koostuu teoksista, jotka taiteilija piti itsellään kuolemaansa saakka", Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila sanoo. "Ne olivat hänelle kaikkein tärkeimpiä teoksia."
Ateneumin näyttelyn kokoaa Musée National Picasson johtaja Anne Baldassari. Kyseessä ei ole valmis pakettinäyttely, vaan kuhunkin näyttelypaikkaan valitaan teokset yhteistyössä vastaanottajamuseon kanssa.
Ateneumissa nähdään toistasataa teosta taiteilijan uran kaikilta kausilta: vaaleanpunaisesta ja sinisestä kaudesta alkaen, kubismin ja surrealismin kautta aina viimeisten vuosikymmenten töihin.
Näyttely sisältää maalauksia, veistoksia, piirroksia ja kollaaseja. Se täyttää Ateneumin vaihtuvien näyttelyiden tilat pohjakerroksessa ja koko toisen kerroksen.
Näyttely huipentaa kuvataiteen vuoden 2009, jota vietetään monissa pääkaupunkiseudun museoissa. Helsingin kaupunki tukee taloudellisesti Picasso-näyttelyä, jonka muut tukijat ovat Helsingin Sanomat, KPMG, Mandatum Life, JCDecaux ja HOK-Elanto.
ANU UIMONEN
Näyttely tulee Ateneumiin Pariisissa sijaitsevasta Musée National Picasso -museosta. Kuulu Picasso-museo on parhaillaan remontissa, joten sen kokoelmat kiertävät näyttelyissä eri puolilla maailmaa.
Ennen Ateneumia Musée National Picasson kokoelmia on nähty Madridissa ja Tokiossa. "Madridin Reina Sofia -museossa kokoelmiamme kävi katsomassa 10000 ihmistä päivässä", Musée National Picasson toimitusjohtaja Fabien Docaigne kertoo. "Ja parhaillaan Picasso vetää Tokiossa yleisöä 8000 hengen päivävauhtia."
Myös Ateneumissa varaudutaan yleisörynnäkköön. Ensimmäistä kertaa museo ottaa käyttöön suuren maailman tyyliin ennakkoliput, joiden myynti alkaa 1. maaliskuuta.
Helsinki on ainoa kaupunki Pohjoismaissa, jossa tämä Picasso-näyttely nähdään. Ateneumin jälkeen se siirtyy Hampuriin.
Musée National Picasson kokoelma on ainutlaatuinen.
Museo syntyi taiteilijan kuoleman jälkeen Ranskan valtion ja Picasson perikunnan välisen sopimuksen tuloksena, mikä salli Picasson perillisten maksaa perintöveron valtiolle taideteoksilla.
"Tämän museon kokoelma koostuu teoksista, jotka taiteilija piti itsellään kuolemaansa saakka", Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila sanoo. "Ne olivat hänelle kaikkein tärkeimpiä teoksia."
Ateneumin näyttelyn kokoaa Musée National Picasson johtaja Anne Baldassari. Kyseessä ei ole valmis pakettinäyttely, vaan kuhunkin näyttelypaikkaan valitaan teokset yhteistyössä vastaanottajamuseon kanssa.
Ateneumissa nähdään toistasataa teosta taiteilijan uran kaikilta kausilta: vaaleanpunaisesta ja sinisestä kaudesta alkaen, kubismin ja surrealismin kautta aina viimeisten vuosikymmenten töihin.
Näyttely sisältää maalauksia, veistoksia, piirroksia ja kollaaseja. Se täyttää Ateneumin vaihtuvien näyttelyiden tilat pohjakerroksessa ja koko toisen kerroksen.
Näyttely huipentaa kuvataiteen vuoden 2009, jota vietetään monissa pääkaupunkiseudun museoissa. Helsingin kaupunki tukee taloudellisesti Picasso-näyttelyä, jonka muut tukijat ovat Helsingin Sanomat, KPMG, Mandatum Life, JCDecaux ja HOK-Elanto.
ANU UIMONEN
Juoma lisäsi mukamas luovaa tilaa. Kirjailijat uskoivat, että absintti laajensi tietoisuutta. Aine sai huumaavia nimiä, kuten vihreä muusa tai vihreä keiju.
Juoman yrteistä kemikaali tujonin väitettiin tuottavan psykedeliaa. Tujonia on salviassa ja koiruohossa sekä tuijapuissa, joista se sai nimensä.
Taitelijan luomistila näytti olevan enemmän juoppoutta, jopa juoppohulluutta. Näin todistelee tuore kemiallinen tutkimus absintista.
Kemistit avasivat aikansa korkkaamattomia absinttipulloja 13 kappaletta ja tutkivat niiden sisällön.
Tujonin pitoisuudet olivat liian pieniä, että ne voisivat vaikuttaa elimistöön.
Veteenkin sekoitettuna absintti saattoi olla yli 70-prosenttista alkoholia. "Absinttisuus" aiheutti siksi myös väkivaltaa ja sairauksia.
Viininvalmistajat liittoutuivat raittiusliikkeen kanssa ja saivat kiellettyä väkivahvan viinan.
Saksalainen kemisti Dirk Lachenmeier ryhmineen väittääkin, että absintin koostumusta ei tunnettu tarkasti ennen kuin se kiellettiin Ranskassa 1915.
Absinttia sai taas tuottaa ja myydä vuodesta 1988 EU:n alueella. Lachenmeierin tulokset julkaisi Agricultural and Food Chemistry, kertoo EurekAlertin verkkotiedote.
HS
Juoma lisäsi mukamas luovaa tilaa. Kirjailijat uskoivat, että absintti laajensi tietoisuutta. Aine sai huumaavia nimiä, kuten vihreä muusa tai vihreä keiju.
Juoman yrteistä kemikaali tujonin väitettiin tuottavan psykedeliaa. Tujonia on salviassa ja koiruohossa sekä tuijapuissa, joista se sai nimensä.
Taitelijan luomistila näytti olevan enemmän juoppoutta, jopa juoppohulluutta. Näin todistelee tuore kemiallinen tutkimus absintista.
Kemistit avasivat aikansa korkkaamattomia absinttipulloja 13 kappaletta ja tutkivat niiden sisällön.
Tujonin pitoisuudet olivat liian pieniä, että ne voisivat vaikuttaa elimistöön.
Veteenkin sekoitettuna absintti saattoi olla yli 70-prosenttista alkoholia. "Absinttisuus" aiheutti siksi myös väkivaltaa ja sairauksia.
Viininvalmistajat liittoutuivat raittiusliikkeen kanssa ja saivat kiellettyä väkivahvan viinan.
Saksalainen kemisti Dirk Lachenmeier ryhmineen väittääkin, että absintin koostumusta ei tunnettu tarkasti ennen kuin se kiellettiin Ranskassa 1915.
Absinttia sai taas tuottaa ja myydä vuodesta 1988 EU:n alueella. Lachenmeierin tulokset julkaisi Agricultural and Food Chemistry, kertoo EurekAlertin verkkotiedote.
HS
Ranskan poliisi on onnistunut löytämään kaksi varastettua Pablo Picasson maalausta. Maalaukset vietiin Picasson lapsenlapsen Diana Widmaier-Picasson asunnosta Pariisissa helmikuussa.
Poliisi löysi maalaukset Pariisista tiistaina. Myös varkaat on pidätetty, kertoi päivälehti Le Figaro.
Kadoksissa olleissa töissä nähdään Picasson tytär Maya ja maalarin toinen vaimo Jacqueline. Maalausten arvo on yhteensä noin 50 miljoonaa euroa.
STT-REUTERS
Ranskan poliisi on onnistunut löytämään kaksi varastettua Pablo Picasson maalausta. Maalaukset vietiin Picasson lapsenlapsen Diana Widmaier-Picasson asunnosta Pariisissa helmikuussa.
Poliisi löysi maalaukset Pariisista tiistaina. Myös varkaat on pidätetty, kertoi päivälehti Le Figaro.
Kadoksissa olleissa töissä nähdään Picasson tytär Maya ja maalarin toinen vaimo Jacqueline. Maalausten arvo on yhteensä noin 50 miljoonaa euroa.
STT-REUTERS
81-vuotias rautarouva - liikanimeltään Andalusian kuningatar - ei piittaa lainkaan perinteistä. Hän rakastaa hanaolutta, pizzaa ja flamencoa.
Hän on tuttu näky myös härkätaistelukatsomoissa, vaikka taisteluja pidetään ennen kaikkea rahvaan huvina. Aatelisten pitäisi ennemminkin seurustella matadorien kanssa palatseissaan lounaskutsuilla.
lban herttuatar on saanut jalosukuisilta osakseen mulkaisuja julistaessaan, että rahanhimon sijaan on antauduttava elämän intohimoille. Esimerkiksi miehille.
Ensirakkaus oli härkätaistelija, mutta siitä ei tullut mitään, vaan neito päätyi aatelismiehen puolisoksi. Tästä liitosta muistetaan, että aviomies esti häntä poseeraamasta Pablo Picasson alastonmallina.
Leskivuosien jälkeen hän juhli kohun saattelemana häitä uuden siippansa kanssa. 11 vuotta nuorempi Jesús Aguirre oli akateemikko ja entinen jesuiittapappi.
Toimittajat kohtelevat Espanjan kuninkaallisia itsesensuurilla. Herttuakunta taas on joutunut tukahdutettujen monarkia-angstien varaventtiiliksi.
Herttuatar - koko nimeltään María del Rosario Cayetana Alfonsa Victoria Eugenia Francisca Fitz-James Stuart y de Silva - on aiemmin vähät välittänyt ilkeistä huhuista.
Nyt hän on kuitenkin lähtenyt sotajalalle juorulehdistöä vastaan. Oikeudessa on muun muassa kiistelty siitä, onko eräs edesmennyt flamencotanssija hänen poikansa isä.
Toukokuussa herttuatar itse tuomittiin herjauksesta hänen sätittyään ay-aktivisteja roskasakiksi, hulluiksi ja rikollisiksi. He olivat syyttäneet ylhäisösukua tilusten palkollisten kehnoista oloista.
Suvulla on tiluksia niin, että Baskimaasta voisi kuulemma kulkea Andalusiaan asti sukumaita pitkin. Omaisuutta paisuttavat EU:n maataloustuet, mutta kukaan ei tiedä, paljonko suku niitä nostaa. Ne tiedot eivät Espanjassa ole julkisia.
JOHANNA KIPPO
81-vuotias rautarouva - liikanimeltään Andalusian kuningatar - ei piittaa lainkaan perinteistä. Hän rakastaa hanaolutta, pizzaa ja flamencoa.
Hän on tuttu näky myös härkätaistelukatsomoissa, vaikka taisteluja pidetään ennen kaikkea rahvaan huvina. Aatelisten pitäisi ennemminkin seurustella matadorien kanssa palatseissaan lounaskutsuilla.
lban herttuatar on saanut jalosukuisilta osakseen mulkaisuja julistaessaan, että rahanhimon sijaan on antauduttava elämän intohimoille. Esimerkiksi miehille.
Ensirakkaus oli härkätaistelija, mutta siitä ei tullut mitään, vaan neito päätyi aatelismiehen puolisoksi. Tästä liitosta muistetaan, että aviomies esti häntä poseeraamasta Pablo Picasson alastonmallina.
Leskivuosien jälkeen hän juhli kohun saattelemana häitä uuden siippansa kanssa. 11 vuotta nuorempi Jesús Aguirre oli akateemikko ja entinen jesuiittapappi.
Toimittajat kohtelevat Espanjan kuninkaallisia itsesensuurilla. Herttuakunta taas on joutunut tukahdutettujen monarkia-angstien varaventtiiliksi.
Herttuatar - koko nimeltään María del Rosario Cayetana Alfonsa Victoria Eugenia Francisca Fitz-James Stuart y de Silva - on aiemmin vähät välittänyt ilkeistä huhuista.
Nyt hän on kuitenkin lähtenyt sotajalalle juorulehdistöä vastaan. Oikeudessa on muun muassa kiistelty siitä, onko eräs edesmennyt flamencotanssija hänen poikansa isä.
Toukokuussa herttuatar itse tuomittiin herjauksesta hänen sätittyään ay-aktivisteja roskasakiksi, hulluiksi ja rikollisiksi. He olivat syyttäneet ylhäisösukua tilusten palkollisten kehnoista oloista.
Suvulla on tiluksia niin, että Baskimaasta voisi kuulemma kulkea Andalusiaan asti sukumaita pitkin. Omaisuutta paisuttavat EU:n maataloustuet, mutta kukaan ei tiedä, paljonko suku niitä nostaa. Ne tiedot eivät Espanjassa ole julkisia.
JOHANNA KIPPO
W.H.Audenin mielestä Espanjan sisällissota on niitä verrattain harvoja tapauksia, joissa sodan häviäjät ovat jopa kirjoittaneet tapahtumista vakuuttavamman ja yleisesti hyväksytymmän version kuin voittajat. Hän kallistui kuitenkin sille kannalle, että kansallismieliset voittivat lopulta myös taistelun kansainvälisestä mielipiteestä, koska Franco keskittyi valikoituun yleisöön Englannissa ja Yhdysvalloissa ja pelotteli yleisöä kommunismin uhalla.
Tummat pilvet alkoivat kerääntyä Guernican ylle, kun valtaosa Marquinasta lähteneitä, taisteluhalunsa menettäneitä tasavaltalaisten joukkoja vetäytyi rintamalinjan taakse jääneeseen Guernicaan huhtikuun 25. päivänä 1937. Seuraavana päivänä, maanantaina 26. päivänä huhtikuuta kello 16.30 pääkirkon kellot varoittivat lähestyvästä ilmahyökkäyksestä.
Kaupungin ylle ilmaantui yksittäinen Heinkell 111 -pommikone, joka pudotti pommilastinsa keskustaan ja katosi sitten nopeasti taivaanrantaan. Se kuului kansallismielisten armeijaan liittyneeseen saksalaiseen kondorilegioonan laivueeseen.
Kaupunkilaiset tulivat ulos suojista ja kellareista, alkoivat auttaa loukkaantuneita ja raivata ympäristöä. Noin 15 minuuttia myöhemmin Heinkel 51 -hävittäjälaivue pyyhkäisi kaupungin yli, pudotti pommilastinsa ja avasi konekivääritulen siviileihin. Kello 17.15 alkoi varsinainen ilmahyökkäys. Raskas Junkers 52 -laivue mattopommitti kaupunkia yhtä mittaan kaksi ja puoli tuntia.
Kaupunki muuttui sorakasaksi. Jopa Bilbaosta näki, kuinka jossakin kaukaisuudessa taivas loimusi oranssinpunaisena. Guernica paloi luurangoksi.
Yön laskeutuessa Wolfram von Richthofenin johtama ilmapommitus oli ohitse. Sotapäiväkirjaansa hän kirjoitti lakonisesti: Guernica palaa. Antony Beevor on todennut kirjassaan Taistelu Espanjasta, että "silminnäkijät kuvasivat näkemäänsä helvetiksi ja ilmestyskirjan näyiksi."
Baskihallituksen mukaan lähes kolmannes kaupungin asukkaista joutui pommitusten uhreiksi: yli 1600 kuoli ja lähes 900 haavoittui. Yli 70 prosenttia rakennuksista tuhoutui.
Antony Beevor tosin arvelee, että kuolleita oli lopulta korkeintaan 300.
Kansainvälinen paheksunta alkoi heti seuraavana päivänä, kun Britannian lehdistössä ilmestyi uutisia Guernican hävityksestä. The Times ja The New York Times julkaisivat George Steerin emotionaalisesti ladatun, laajan artikkelin, joka käänsi kansainvälisen mielipiteen kansallismielisiä vastaan, vakka nämä yrittivät väittää kaupunkia puolustaneiden punaisten tuhonneen kaupungin.
Suurin propagandavoitto alkoi kuitenkin syntyä Ranskassa jossa Pablo Picasso ryhtyi heti Guernican tuhosta kuultuaan maalaan isoa yli seitsemän metriä leveää teosta uudessa ateljeessaan. Se sai nimensä kaupungin mukaan. Hän työskenteli kuumeisesti ja keskeneräistä taulua kävivät katsomassa muun muassa Paul Eluard ja André Malraux - yleensä Picasso ei päästänyt ketään työhuoneelleen.
Julkisuuteen Picasson Guernica nousi heinäkuussa 1957 Pariisin maailmannäyttelyssä, jossa se oli sijoitettu Espanjan paviljonkiin.
Saman vuoden syksyllä taulu kiersi jo Skandinaviassa. Se todisti Guernican tuhosta ja kauheuksista tavalla, jota kansallismieliset eivät voineet kumota.
Picasso pääsi kuittaamaan saksalaisille vielä myöhemmin pommituksesta. Syksyllä 1941 natsien upseereista koostuva tutkijalautakunta tuli Picasson asuntoon ja osoitti pöydälle jätettyä valokuvaa Guernicasta.
"Tekö tämän teitte?, kysyi kylmästi taiteilijaa tapittava natsiupseeri.
"En", Picasso vastasi, "vaan te". the times
JUKKA PETÄJÄ
]]>
W.H.Audenin mielestä Espanjan sisällissota on niitä verrattain harvoja tapauksia, joissa sodan häviäjät ovat jopa kirjoittaneet tapahtumista vakuuttavamman ja yleisesti hyväksytymmän version kuin voittajat. Hän kallistui kuitenkin sille kannalle, että kansallismieliset voittivat lopulta myös taistelun kansainvälisestä mielipiteestä, koska Franco keskittyi valikoituun yleisöön Englannissa ja Yhdysvalloissa ja pelotteli yleisöä kommunismin uhalla.
Tummat pilvet alkoivat kerääntyä Guernican ylle, kun valtaosa Marquinasta lähteneitä, taisteluhalunsa menettäneitä tasavaltalaisten joukkoja vetäytyi rintamalinjan taakse jääneeseen Guernicaan huhtikuun 25. päivänä 1937. Seuraavana päivänä, maanantaina 26. päivänä huhtikuuta kello 16.30 pääkirkon kellot varoittivat lähestyvästä ilmahyökkäyksestä.
Kaupungin ylle ilmaantui yksittäinen Heinkell 111 -pommikone, joka pudotti pommilastinsa keskustaan ja katosi sitten nopeasti taivaanrantaan. Se kuului kansallismielisten armeijaan liittyneeseen saksalaiseen kondorilegioonan laivueeseen.
Kaupunkilaiset tulivat ulos suojista ja kellareista, alkoivat auttaa loukkaantuneita ja raivata ympäristöä. Noin 15 minuuttia myöhemmin Heinkel 51 -hävittäjälaivue pyyhkäisi kaupungin yli, pudotti pommilastinsa ja avasi konekivääritulen siviileihin. Kello 17.15 alkoi varsinainen ilmahyökkäys. Raskas Junkers 52 -laivue mattopommitti kaupunkia yhtä mittaan kaksi ja puoli tuntia.
Kaupunki muuttui sorakasaksi. Jopa Bilbaosta näki, kuinka jossakin kaukaisuudessa taivas loimusi oranssinpunaisena. Guernica paloi luurangoksi.
Yön laskeutuessa Wolfram von Richthofenin johtama ilmapommitus oli ohitse. Sotapäiväkirjaansa hän kirjoitti lakonisesti: Guernica palaa. Antony Beevor on todennut kirjassaan Taistelu Espanjasta, että "silminnäkijät kuvasivat näkemäänsä helvetiksi ja ilmestyskirjan näyiksi."
Baskihallituksen mukaan lähes kolmannes kaupungin asukkaista joutui pommitusten uhreiksi: yli 1600 kuoli ja lähes 900 haavoittui. Yli 70 prosenttia rakennuksista tuhoutui.
Antony Beevor tosin arvelee, että kuolleita oli lopulta korkeintaan 300.
Kansainvälinen paheksunta alkoi heti seuraavana päivänä, kun Britannian lehdistössä ilmestyi uutisia Guernican hävityksestä. The Times ja The New York Times julkaisivat George Steerin emotionaalisesti ladatun, laajan artikkelin, joka käänsi kansainvälisen mielipiteen kansallismielisiä vastaan, vakka nämä yrittivät väittää kaupunkia puolustaneiden punaisten tuhonneen kaupungin.
Suurin propagandavoitto alkoi kuitenkin syntyä Ranskassa jossa Pablo Picasso ryhtyi heti Guernican tuhosta kuultuaan maalaan isoa yli seitsemän metriä leveää teosta uudessa ateljeessaan. Se sai nimensä kaupungin mukaan. Hän työskenteli kuumeisesti ja keskeneräistä taulua kävivät katsomassa muun muassa Paul Eluard ja André Malraux - yleensä Picasso ei päästänyt ketään työhuoneelleen.
Julkisuuteen Picasson Guernica nousi heinäkuussa 1957 Pariisin maailmannäyttelyssä, jossa se oli sijoitettu Espanjan paviljonkiin.
Saman vuoden syksyllä taulu kiersi jo Skandinaviassa. Se todisti Guernican tuhosta ja kauheuksista tavalla, jota kansallismieliset eivät voineet kumota.
Picasso pääsi kuittaamaan saksalaisille vielä myöhemmin pommituksesta. Syksyllä 1941 natsien upseereista koostuva tutkijalautakunta tuli Picasson asuntoon ja osoitti pöydälle jätettyä valokuvaa Guernicasta.
"Tekö tämän teitte?, kysyi kylmästi taiteilijaa tapittava natsiupseeri.
"En", Picasso vastasi, "vaan te". the times
JUKKA PETÄJÄ
]]>
PARIISI. Ainakin kaksi Pablo Picasson maalausta on varastettu taiteilijan tyttärentyttären Diana Widmaier-Picasson kotoa Pariisissa. Pariisin yleisen syyttäjänviraston mukaan lisäksi kahden Picasson piirustuksen kohtalo on epäselvä. Myös ne varastettiin Widmaier-Picasson luota mahdollisesti samaan aikaan.
Varastetut maalaukset ovat Maya ja nukke vuodelta 1938 ja Naisen muotokuva, Jacqueline vuodelta 1961. Niiden yhteenlasketuksi arvoksi on arvioitu 50 miljoonaa euroa.
Varkaus tapahtui maanantain ja tiistain välisenä yönä. Taulujen omistaja huomasi sen vasta herättyään tiistaiaamuna, syyttäjänvirastosta kerrottiin keskiviikkona.
Keskiviikkona ei ollut selvää, miten varkaus oli tapahtunut. Nimettömänä pysyttelevän syyttäjänviraston tiedottajan mukaan Widmaier-Picasson asunnon ovessa oli joitakin murron jälkiä, mutta tutkimukset olivat vielä pahasti kesken.
Widmaier-Picasson asianajaja Paul Lombard sanoi uutistoimisto AFP:lle, että asunnon seinillä olleet taulut oli suojattu turvalaittein.
Naisen muotokuva esittää Picasson (1881-1973) viimeistä vaimoa Jacqueline Roqueta. Maya ja nukke puolestaan on maalaus Diana Widmaier-Picasson äidistä Mayasta lapsena. Mayan äiti oli Marie-Thérèse Walter.
Pariisin hienostokaupunginosassa asuva Widmaier-Picasso on taidehistorioitsija, joka julkaisi vuonna 2005 Picasson taiteesta kertovan teoksen "Taide ei voi olla olematta eroottista" ( L'art ne peut être qu'érotique).
MINNA NALBANTOGLU
PARIISI. Ainakin kaksi Pablo Picasson maalausta on varastettu taiteilijan tyttärentyttären Diana Widmaier-Picasson kotoa Pariisissa. Pariisin yleisen syyttäjänviraston mukaan lisäksi kahden Picasson piirustuksen kohtalo on epäselvä. Myös ne varastettiin Widmaier-Picasson luota mahdollisesti samaan aikaan.
Varastetut maalaukset ovat Maya ja nukke vuodelta 1938 ja Naisen muotokuva, Jacqueline vuodelta 1961. Niiden yhteenlasketuksi arvoksi on arvioitu 50 miljoonaa euroa.
Varkaus tapahtui maanantain ja tiistain välisenä yönä. Taulujen omistaja huomasi sen vasta herättyään tiistaiaamuna, syyttäjänvirastosta kerrottiin keskiviikkona.
Keskiviikkona ei ollut selvää, miten varkaus oli tapahtunut. Nimettömänä pysyttelevän syyttäjänviraston tiedottajan mukaan Widmaier-Picasson asunnon ovessa oli joitakin murron jälkiä, mutta tutkimukset olivat vielä pahasti kesken.
Widmaier-Picasson asianajaja Paul Lombard sanoi uutistoimisto AFP:lle, että asunnon seinillä olleet taulut oli suojattu turvalaittein.
Naisen muotokuva esittää Picasson (1881-1973) viimeistä vaimoa Jacqueline Roqueta. Maya ja nukke puolestaan on maalaus Diana Widmaier-Picasson äidistä Mayasta lapsena. Mayan äiti oli Marie-Thérèse Walter.
Pariisin hienostokaupunginosassa asuva Widmaier-Picasso on taidehistorioitsija, joka julkaisi vuonna 2005 Picasson taiteesta kertovan teoksen "Taide ei voi olla olematta eroottista" ( L'art ne peut être qu'érotique).
MINNA NALBANTOGLU
Pradon kansalliskokoelmat periytyvät kuninkaallisista kokoelmista. Espanjan vanhoillisissa taidepiireissä Picasson näytteillepano on arveluttanut paitsi siksi, että häntä pidetään liian modernina, myös siksi, että Guernicasta leivottiin aikanaan Espanjan tasavallan tunnusteos.
Tällä kertaa Picassoa ovat puolustaneet näyttelyihin kytketyt juhlallisuudet. Hän syntyi 125 vuotta sitten. Guernican paluusta Espanjaan on kulunut 25 vuotta. Tapahtuma merkitsi yhden ajan päättymistä, Francisco Francon diktatuurin jäämistä historiaan. Picasso oli kieltänyt Guernican tuomisen Espanjaan ennen kuin espanjalaiset voisivat nauttia demokraattisista vapauksista.
Picasson suhde Pradoon oli läheinen. Hän vieraili museossa ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja jatkoi aarteiden ahmimista myöhemmin Madridin taideakatemiavuosinaan.
Espanjan sisällissodan alussa 70 vuotta sitten kokoelmia oli siirrettävä turvaan. Picasson kansainvälisen tunnettuuden toivottiin olevan avuksi, ja 1936 tasavaltalaishallitus nimitti Pariisissa asuvan Picasson Pradon johtajaksi. Hän ei kuitenkaan koskaan palannut Espanjaan.
Reina Sofía vakiintui myöhemmin hänen omien teostensa kotipaikaksi Madridissa.
JOHANNA KIPPO
Pradon kansalliskokoelmat periytyvät kuninkaallisista kokoelmista. Espanjan vanhoillisissa taidepiireissä Picasson näytteillepano on arveluttanut paitsi siksi, että häntä pidetään liian modernina, myös siksi, että Guernicasta leivottiin aikanaan Espanjan tasavallan tunnusteos.
Tällä kertaa Picassoa ovat puolustaneet näyttelyihin kytketyt juhlallisuudet. Hän syntyi 125 vuotta sitten. Guernican paluusta Espanjaan on kulunut 25 vuotta. Tapahtuma merkitsi yhden ajan päättymistä, Francisco Francon diktatuurin jäämistä historiaan. Picasso oli kieltänyt Guernican tuomisen Espanjaan ennen kuin espanjalaiset voisivat nauttia demokraattisista vapauksista.
Picasson suhde Pradoon oli läheinen. Hän vieraili museossa ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja jatkoi aarteiden ahmimista myöhemmin Madridin taideakatemiavuosinaan.
Espanjan sisällissodan alussa 70 vuotta sitten kokoelmia oli siirrettävä turvaan. Picasson kansainvälisen tunnettuuden toivottiin olevan avuksi, ja 1936 tasavaltalaishallitus nimitti Pariisissa asuvan Picasson Pradon johtajaksi. Hän ei kuitenkaan koskaan palannut Espanjaan.
Reina Sofía vakiintui myöhemmin hänen omien teostensa kotipaikaksi Madridissa.
JOHANNA KIPPO
MADRID. Kuvataiteen väsymätön vallankumoustaistelija kohtaa innoittajansa, tutkimuskohteensa ja mestarinsa tänä kesänä Madridissa.
Reina Sofian nykytaiteen museon ja Pradon kansallismuseon yhteisnäyttely tutkii, miten Pablo Picasso (1881-1973) kävi omalla tavallaan läpi taidehistoriaa, perinteitä ja suuntauksia myllertäen, mitään säästelemättä.
Museot ovat ensimmäistä kertaa lyöneet varantonsa yhteen ja saaneet lisäksi teoslainoja muualta Espanjasta, Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Picasson oma ylpeä mutta nöyrä toivomus oli, että jonain päivänä museokävijät itse näkisivät, mistä hänen taiteensa tuli, mitä perinteitä se säilytti, mitä se väänsi uuteen muotoon.
Kokoonpanoa ylistetään Espanjassa historialliseksi ja ennennäkemättömäksi. Ainutkertainen se on sikäli, että Pradosta Reina Sofiaan Guernican rinnalle kuljetettuja teoksia tuskin enää päästetään matkustamaan niiden kunnon suojelemiseksi.
Näyttelystä odotetaan yleisömenestystä.
Yhteisnäyttelyssä nähdään satakunta Picasson teosta, jotka on ripustettu vierekkäin Espanjan taiteen kultakauden klassikoiden kuten El Grecon, Diego Velázquezin ja Francisco de Zurbaránin kanssa.
Matkan aikana peilataan myös Picasson suhdetta muun muassa Tizianoon, Rubensiin, Poussiniin, Riberaan, Goyaan ja Manetiin.
Picasso halusi itse olla osa traditiota ja kulttuurin ja taiteen muistia.
Hänen onnensa oli syntyä aikana, jolloin taiteilijat olivat työskentelyssään vapaampia kuin koskaan, ja jolloin uudet julkiset museot, näyttelyt ja lisääntyvä matkustaminen paisuttivat visuaalista tietotulvaa, muuttaen samalla myös katsomisen tapaa.
Pradon anti oli nuorelle Picassolle rakas. Hän tutki edeltäjiään, sulatti ja suodatti vaikutelmia kuten kuka tahansa taiteilija ja työsti näkemistään teoksista uusia versioita. Picasson erikoisuus oli silti vimmattu kokeilunhalu, kyky vaellella läpi vuosisatojen ja tarttua lennossa mihin vain.
Näyttelyn kuraattori Francisco Calvo Serraller muistuttaakin vaikeuksista eritellä perinteen vaikutusta, kun edessä on taiteilija, jota on kuvattu ristiriitaisesti "taiteilijaksi ilman tyyliä", monityyliseksi, ja toisaalta jopa modernin hengen itsetuhon ilmentäjäksi.
Pradon osuus on rakennettu retrospektiivisesti ja kattaa Picasson kaikki tärkeimmät vaiheet: sinisen ja vaaleanpunaisen kauden, kubismin, klassisen kauden, surrealismin kokeilut, sota-ajan ja viimeiset vuodet.
Valikoima osoittaa kubismin luojan kuvakielen kehittymisen ja vaihtelun.
1800-1900-lukujen vaihteen eurooppalaisissa avantgardesuuntauksissa oli jo innostuttu Espanjan taiteen historiasta, Velázquezista ja Goyasta. Picasso "löysi" ensimmäisten joukossa El Grecon. Hänen sininen kausi värittömyydessään, sen melankolinen ja mystinen tunnelma, sekä venytetyt ja kulmikkaat hahmot rinnastetaan El Grecoon.
Zurbaránista mallia ottaneissa kulhoasetelmissaan Picasso taas tutki tilaa, valoa ja syvyyttä. Kokeilut johtivat myöhemmin kubismin muotoutumiseen.
Itsetietoinen Picasso ei silti pyrkinyt kilpailemaan vanhojen mestareiden kanssa. Hän ei kaivannut heidän toistoaan vaan käytti heitä raaka-aineenaan.
Pradon yksi huipentuma on Velázquezin Hovinaisten ja Picasson siitä kesällä 1957 kiivaasti työstämien versioiden kohtaaminen. Picasson lopputulos näyttäytyy leikittelynä ja parodiana alkuperäistä teosta vastapäätä.
Kierros päättyy muskettisoturisarjaan, jossa 86-vuotiaan Picasson vääristetyt muotokuvat palaavat vielä kerran Espanjan kultakauden aateliskuvauksiin.
Espanjassa puhutaan hyvityksestä Picassolle, joka ensin halusi ja sitten joutui viettämään suurimman osan elämästään synnyinmaansa ulkopuolella. Yksi näyttelyn tarkoituksista on sitoa hänet osaksi espanjalaisperinnettä ja vahvistaa näkemystä hänestä espanjalaisena taiteilijana, vaikka Louvren tarjonta jätti häneen luultavasti vähintään yhtä syvän jäljen kuin Prado.
Espanjalaisia harmittaa, että hänen málagalaiset juurensa sivuutetaan usein toteamalla, että hän syntyi Espanjassa mutta asui, työskenteli ja vaikutti Ranskassa.
Picasso tunsi itsensä viimeiseen asti espanjalaiseksi eikä koskaan luopunut Espanjan passista. Hän ei suostunut palaamaan halveksimaansa diktatuurin Espanjaan niin kauan kuin Francisco Franco eli. Picasso kuoli kaksi vuotta ennen Francoa.
Jos Pradon osuus on taiteen riemua ja ilotulitusta, Reina Sofíassa pyrkimys on näyttää Picasson reaktio aikansa dramaattisiin tapahtumiin. Astutaan rankemmalle alueelle, kuraattorit painottavat.
Valikoima on koottu museon selkärangan Guernican ympärille. Osio käsittelee sodan järjettömyyttä, siviiliväestön tuhoamista ja modernien taiteilijoiden siirtymistä heikkojen puolelle, Goya ensimmäisten joukossa.
"Näyttely on erinomainen osoitus taiteen hyödyllisyydestä", totesi kuraattori Calvo Serraller tiedotustilaisuudessa. Guernica on saanut Pradosta parikseen Goyan Kolmas toukokuuta 1808, Moncloan teloitukset (1814). 1800-luvun teloitukset vertautuvat baskikaupungin pommituksiin ja nykypäivän konflikteihin asti.
"Goyan suuri merkitys on, että hän julisti uhrien olevan sodan moraalisia voittajia. Picasso vangitsee viestin erinomaisesti Guernicassa", sanoi Calvo Serraller.
"Kohtaamme erittäin modernin Goyan ja erittäin klassisen Picasson", arvioi toinen kuraattori Carmen Giménez.
Picassolta mukana on myös hänen sodanvastaisuutta todistavat teoksensa Joukkomurha Koreassa (1951) ja keskitysleirejä kuvaava Ruumishuone (1945). Seuraa täydentää Manet'n Keisari Maksimilianin teloitus (1869).
Picasso. Tradición y Vanguardia Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofíassa ja Museo Nacional del Pradossa 3. syyskuuta saakka. Liput 9 euroa, 16 euroa molemmat museot. Lisätietoja www.museoprado.es ja www.museoreinasofia.es.
]]>
MADRID. Kuvataiteen väsymätön vallankumoustaistelija kohtaa innoittajansa, tutkimuskohteensa ja mestarinsa tänä kesänä Madridissa.
Reina Sofian nykytaiteen museon ja Pradon kansallismuseon yhteisnäyttely tutkii, miten Pablo Picasso (1881-1973) kävi omalla tavallaan läpi taidehistoriaa, perinteitä ja suuntauksia myllertäen, mitään säästelemättä.
Museot ovat ensimmäistä kertaa lyöneet varantonsa yhteen ja saaneet lisäksi teoslainoja muualta Espanjasta, Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Picasson oma ylpeä mutta nöyrä toivomus oli, että jonain päivänä museokävijät itse näkisivät, mistä hänen taiteensa tuli, mitä perinteitä se säilytti, mitä se väänsi uuteen muotoon.
Kokoonpanoa ylistetään Espanjassa historialliseksi ja ennennäkemättömäksi. Ainutkertainen se on sikäli, että Pradosta Reina Sofiaan Guernican rinnalle kuljetettuja teoksia tuskin enää päästetään matkustamaan niiden kunnon suojelemiseksi.
Näyttelystä odotetaan yleisömenestystä.
Yhteisnäyttelyssä nähdään satakunta Picasson teosta, jotka on ripustettu vierekkäin Espanjan taiteen kultakauden klassikoiden kuten El Grecon, Diego Velázquezin ja Francisco de Zurbaránin kanssa.
Matkan aikana peilataan myös Picasson suhdetta muun muassa Tizianoon, Rubensiin, Poussiniin, Riberaan, Goyaan ja Manetiin.
Picasso halusi itse olla osa traditiota ja kulttuurin ja taiteen muistia.
Hänen onnensa oli syntyä aikana, jolloin taiteilijat olivat työskentelyssään vapaampia kuin koskaan, ja jolloin uudet julkiset museot, näyttelyt ja lisääntyvä matkustaminen paisuttivat visuaalista tietotulvaa, muuttaen samalla myös katsomisen tapaa.
Pradon anti oli nuorelle Picassolle rakas. Hän tutki edeltäjiään, sulatti ja suodatti vaikutelmia kuten kuka tahansa taiteilija ja työsti näkemistään teoksista uusia versioita. Picasson erikoisuus oli silti vimmattu kokeilunhalu, kyky vaellella läpi vuosisatojen ja tarttua lennossa mihin vain.
Näyttelyn kuraattori Francisco Calvo Serraller muistuttaakin vaikeuksista eritellä perinteen vaikutusta, kun edessä on taiteilija, jota on kuvattu ristiriitaisesti "taiteilijaksi ilman tyyliä", monityyliseksi, ja toisaalta jopa modernin hengen itsetuhon ilmentäjäksi.
Pradon osuus on rakennettu retrospektiivisesti ja kattaa Picasson kaikki tärkeimmät vaiheet: sinisen ja vaaleanpunaisen kauden, kubismin, klassisen kauden, surrealismin kokeilut, sota-ajan ja viimeiset vuodet.
Valikoima osoittaa kubismin luojan kuvakielen kehittymisen ja vaihtelun.
1800-1900-lukujen vaihteen eurooppalaisissa avantgardesuuntauksissa oli jo innostuttu Espanjan taiteen historiasta, Velázquezista ja Goyasta. Picasso "löysi" ensimmäisten joukossa El Grecon. Hänen sininen kausi värittömyydessään, sen melankolinen ja mystinen tunnelma, sekä venytetyt ja kulmikkaat hahmot rinnastetaan El Grecoon.
Zurbaránista mallia ottaneissa kulhoasetelmissaan Picasso taas tutki tilaa, valoa ja syvyyttä. Kokeilut johtivat myöhemmin kubismin muotoutumiseen.
Itsetietoinen Picasso ei silti pyrkinyt kilpailemaan vanhojen mestareiden kanssa. Hän ei kaivannut heidän toistoaan vaan käytti heitä raaka-aineenaan.
Pradon yksi huipentuma on Velázquezin Hovinaisten ja Picasson siitä kesällä 1957 kiivaasti työstämien versioiden kohtaaminen. Picasson lopputulos näyttäytyy leikittelynä ja parodiana alkuperäistä teosta vastapäätä.
Kierros päättyy muskettisoturisarjaan, jossa 86-vuotiaan Picasson vääristetyt muotokuvat palaavat vielä kerran Espanjan kultakauden aateliskuvauksiin.
Espanjassa puhutaan hyvityksestä Picassolle, joka ensin halusi ja sitten joutui viettämään suurimman osan elämästään synnyinmaansa ulkopuolella. Yksi näyttelyn tarkoituksista on sitoa hänet osaksi espanjalaisperinnettä ja vahvistaa näkemystä hänestä espanjalaisena taiteilijana, vaikka Louvren tarjonta jätti häneen luultavasti vähintään yhtä syvän jäljen kuin Prado.
Espanjalaisia harmittaa, että hänen málagalaiset juurensa sivuutetaan usein toteamalla, että hän syntyi Espanjassa mutta asui, työskenteli ja vaikutti Ranskassa.
Picasso tunsi itsensä viimeiseen asti espanjalaiseksi eikä koskaan luopunut Espanjan passista. Hän ei suostunut palaamaan halveksimaansa diktatuurin Espanjaan niin kauan kuin Francisco Franco eli. Picasso kuoli kaksi vuotta ennen Francoa.
Jos Pradon osuus on taiteen riemua ja ilotulitusta, Reina Sofíassa pyrkimys on näyttää Picasson reaktio aikansa dramaattisiin tapahtumiin. Astutaan rankemmalle alueelle, kuraattorit painottavat.
Valikoima on koottu museon selkärangan Guernican ympärille. Osio käsittelee sodan järjettömyyttä, siviiliväestön tuhoamista ja modernien taiteilijoiden siirtymistä heikkojen puolelle, Goya ensimmäisten joukossa.
"Näyttely on erinomainen osoitus taiteen hyödyllisyydestä", totesi kuraattori Calvo Serraller tiedotustilaisuudessa. Guernica on saanut Pradosta parikseen Goyan Kolmas toukokuuta 1808, Moncloan teloitukset (1814). 1800-luvun teloitukset vertautuvat baskikaupungin pommituksiin ja nykypäivän konflikteihin asti.
"Goyan suuri merkitys on, että hän julisti uhrien olevan sodan moraalisia voittajia. Picasso vangitsee viestin erinomaisesti Guernicassa", sanoi Calvo Serraller.
"Kohtaamme erittäin modernin Goyan ja erittäin klassisen Picasson", arvioi toinen kuraattori Carmen Giménez.
Picassolta mukana on myös hänen sodanvastaisuutta todistavat teoksensa Joukkomurha Koreassa (1951) ja keskitysleirejä kuvaava Ruumishuone (1945). Seuraa täydentää Manet'n Keisari Maksimilianin teloitus (1869).
Picasso. Tradición y Vanguardia Museo Nacional Centro de Arte Reina Sofíassa ja Museo Nacional del Pradossa 3. syyskuuta saakka. Liput 9 euroa, 16 euroa molemmat museot. Lisätietoja www.museoprado.es ja www.museoreinasofia.es.
]]>
Vuonna 1941 valmistuneessa maalauksessa on kuvattuna Dora Maar, surrealistivalokuvaaja, jonka kanssa Picassolla oli suhde lähes vuosikymmenen ajan.
Maalauksesta uskottiin maksettavan vain noin 40 miljoonaa dollaria, joten alan ammattilaisetkin olivat hinnasta yllättyneitä.
Tiistaina toinen Picasson muotokuva myytiin 35 miljoonan dollarin hintaan Christien huutokaupassa New Yorkissa. Muotokuva Le Repos (1932) esittää taiteilijan vaimoa, venäläisballerina Olga Khokhlovaa.
Kaikkien aikojen ennätyshinta on maksettu Sothebyn huutokaupassa Picasson nuoruudentyöstä Poika ja piippu (1905). Maalaus myytiin 104 miljoonalla dollarilla.
STT-REUTERS-AFP
Vuonna 1941 valmistuneessa maalauksessa on kuvattuna Dora Maar, surrealistivalokuvaaja, jonka kanssa Picassolla oli suhde lähes vuosikymmenen ajan.
Maalauksesta uskottiin maksettavan vain noin 40 miljoonaa dollaria, joten alan ammattilaisetkin olivat hinnasta yllättyneitä.
Tiistaina toinen Picasson muotokuva myytiin 35 miljoonan dollarin hintaan Christien huutokaupassa New Yorkissa. Muotokuva Le Repos (1932) esittää taiteilijan vaimoa, venäläisballerina Olga Khokhlovaa.
Kaikkien aikojen ennätyshinta on maksettu Sothebyn huutokaupassa Picasson nuoruudentyöstä Poika ja piippu (1905). Maalaus myytiin 104 miljoonalla dollarilla.
STT-REUTERS-AFP
BARCELONA. Madridin nykytaiteen museo Reina Sofia ja Baskimaan päättäjät ovat ajautuneet riitaan Pablo Picasson Guernicasta.
Baskimaan kansallismieliset poliitikot haluavat sodan kauhuja ja baskinationalismille historiallisesti tärkeän Guernican kaupungin pommituksia kuvaavan maalauksen ensi vuonna näytteille Bilbaon Guggenheim-museoon.
Pommituksista tulee silloin kuluneeksi 70 vuotta.
Reina Sofia vastustaa lainaa teoksen huonon kunnon vuoksi. Vuonna 1937 valmistunut Guernica on museon kokoelmien kiistaton helmi, eikä siitä haluttaisi eroon hetkeksikään.
Guggenheimissa taas uskotaan, että nykytekniikalla teoksen siirrossa ei pitäisi olla riskejä.
Madridin vastahakoisuudella arvellaan olevan yksinomaan poliittiset syyt.
Teoksen surkea kunto käy ilmi asiantuntijaraporteista ja johtuu sen ensimmäisten vuosikymmenten matkustelusta. Espanjan sisällissodan loppuvaiheesta alkaen Guernicaa kierrätettiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja käytettiin apuna varainkeruussa Espanjan tasavaltalaisille.
Tuolloin suojauskeinot olivat kaukana nykyisistä ja kangasta rullailtiin kerta toisensa jälkeen.
Lopulta se rauhoitettiin kymmeniksi vuosiksi New Yorkin nykytaiteen museoon MoMA:an.
"Kangas on irrotettu 40 kertaa kehyksistään. Ongelma on sen jäykkyys, jonka aiheutti MoMA:n restauroinnissa käyttämä vaha", hollantilainen historioitsija ja Guernica-tutkija Gijs van Hensberger sanoi El País -lehdessä.
Teoksen pinta on halkeillut pysty- ja vaakasuunnassa. Vahauksesta seurasi, että maalauspinta on paikoin irti kankaasta ja ikään kuin leijuu vahan varassa, kuvaa espanjalainen ABC-lehti.
Picasso tunsi vauriot ja luonnehti maalauksen "haavoittuneen". Jo 1950-luvulla hän vaati, ettei sitä liikuteltaisi MoMA:sta muuta kuin Espanjaan, jos diktatuuri jonain päivänä kaatuisi.
Baskit ovat toivoneet Guernicaa näytteille Baskimaahan jo pitkään. Sitä odotettiin turhaan massiivisen Guggenheimin avajaisiin 1997.
Tuolloin taidepiireissä paheksuttiin laajalti, että baskipoliitikot eivät hyväksyneet Madridin teknisiä suosituksia vaan ne leimattiin baskien sorroksi.
Teosta on haviteltu 1990-luvulla myös Japaniin Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten muistotapahtumiin sekä Pariisiin Pompidou-keskuksen suureen Picasso-näyttelyyn. Madridista lainapyynnöt on aina torjuttu.
BARCELONA. Madridin nykytaiteen museo Reina Sofia ja Baskimaan päättäjät ovat ajautuneet riitaan Pablo Picasson Guernicasta.
Baskimaan kansallismieliset poliitikot haluavat sodan kauhuja ja baskinationalismille historiallisesti tärkeän Guernican kaupungin pommituksia kuvaavan maalauksen ensi vuonna näytteille Bilbaon Guggenheim-museoon.
Pommituksista tulee silloin kuluneeksi 70 vuotta.
Reina Sofia vastustaa lainaa teoksen huonon kunnon vuoksi. Vuonna 1937 valmistunut Guernica on museon kokoelmien kiistaton helmi, eikä siitä haluttaisi eroon hetkeksikään.
Guggenheimissa taas uskotaan, että nykytekniikalla teoksen siirrossa ei pitäisi olla riskejä.
Madridin vastahakoisuudella arvellaan olevan yksinomaan poliittiset syyt.
Teoksen surkea kunto käy ilmi asiantuntijaraporteista ja johtuu sen ensimmäisten vuosikymmenten matkustelusta. Espanjan sisällissodan loppuvaiheesta alkaen Guernicaa kierrätettiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja käytettiin apuna varainkeruussa Espanjan tasavaltalaisille.
Tuolloin suojauskeinot olivat kaukana nykyisistä ja kangasta rullailtiin kerta toisensa jälkeen.
Lopulta se rauhoitettiin kymmeniksi vuosiksi New Yorkin nykytaiteen museoon MoMA:an.
"Kangas on irrotettu 40 kertaa kehyksistään. Ongelma on sen jäykkyys, jonka aiheutti MoMA:n restauroinnissa käyttämä vaha", hollantilainen historioitsija ja Guernica-tutkija Gijs van Hensberger sanoi El País -lehdessä.
Teoksen pinta on halkeillut pysty- ja vaakasuunnassa. Vahauksesta seurasi, että maalauspinta on paikoin irti kankaasta ja ikään kuin leijuu vahan varassa, kuvaa espanjalainen ABC-lehti.
Picasso tunsi vauriot ja luonnehti maalauksen "haavoittuneen". Jo 1950-luvulla hän vaati, ettei sitä liikuteltaisi MoMA:sta muuta kuin Espanjaan, jos diktatuuri jonain päivänä kaatuisi.
Baskit ovat toivoneet Guernicaa näytteille Baskimaahan jo pitkään. Sitä odotettiin turhaan massiivisen Guggenheimin avajaisiin 1997.
Tuolloin taidepiireissä paheksuttiin laajalti, että baskipoliitikot eivät hyväksyneet Madridin teknisiä suosituksia vaan ne leimattiin baskien sorroksi.
Teosta on haviteltu 1990-luvulla myös Japaniin Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten muistotapahtumiin sekä Pariisiin Pompidou-keskuksen suureen Picasso-näyttelyyn. Madridista lainapyynnöt on aina torjuttu.