HS - Kulttuuri 20.10.2002

Yksilön ja neron myytit murtuvat Pariisissa

VESA SIRÉN

PARIISI. Lapsikin erottaa rajun Pablo Picasson lempeämmästä värien mestarista Henri Matissesta! Ja tietenkin Diego Velázquezin 1600-luvun teokset ranskalaisen impressionistin Édouard Manetin 1800-luvun teoksista.

Tai niinhän sitä luulisi, kunnes on päässyt jonotuksen jälkeen kahteen Pariisin tämän syksyn suurnäyttelyyn.

Tuoreempi näyttelyistä on Orsayn museon Manet/Velázquez. Siinä monitaituri ja impressionismin kehittäjä Édouard Manet (1832-1883) paljastetaan Diego Velázquezin (1599-1660) hartaaksi ihailijaksi ja jopa jäljittelijäksi.

Jo kalutumpi aihe on Matisse/Picasso -yhteisnäyttely, joka puolestaan osoittaa Matissen (1869-1954) ja Picasson (1881-1973) toistensa innoittajiksi.

Matisse/Picasso on nyt siirtynyt Lontoon Tate Modernista Pariisin Grand Palaisin tiloihin.

Lontoossa Matisse/Picasso keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa. Monet turhautuivat Taten jonoihin ja matkustavat nyt Pariisiin jonottamaan.

Sekä Orsayn että Grand Palaisin näyttelyissä käytetään samaa jujua. Toisiaan muistuttavilla kuvapareilla otetaan heti ensimmäisissä huoneissa taiteen harrastajilta luulot pois.

Mitä luulee Velázqueziksi, voikin olla Manetin teos. Ja mikä on selvää Matissea, voikin olla Picasson Matisse-pastissi.

Leikkiä voi soveltaa näyttämällä tätä sanomalehden sivua kuvataiteiden harrastajalle vähän kauempaa. Osuvatko taiteilijanimet kohdalleen ilman kuvatekstien kurkkimista?

Näyttelyissä romutetaan yksilöllisen neron myyttiä. Taiteilijoiden ainutlaatuisuus asetetaan kyseenalaiseksi suorastaan osoittelevilla kuvapareilla.

Orsayn näyttely on varsin julma Manetille, koska hänet esitellään vain Velázquez-vaikutteita saaneena taiteilijana. Manetin Kuollut härkätaistelija osoitetaan variaatioksi 1600-luvun Kuollut sotilas -maalauksesta ja niin edelleen.

Täytyy mennä Orsayn vakituisten kokoelmien puolelle muistaakseen, miksi Olympia, Aamiainen ruohikolla ja muut omaperäisiksi koetut teokset nostivat Manetin impressionistien keulahahmoksi ja joidenkin mielestä jopa "ensimmäiseksi moderniksi taiteilijaksi".

Tosin näissäkin teoksissa näkee nyt Velázquezin asiallisuutta ja realismia.

Onko Velázquez sitten näyttelyssä se alkuperäinen ja ainutlaatuinen nero? Ei niinkään, koska Orsayn näyttely esittelee myös hänen aikalaisiaan, kuten Zurbaránia (1598-1664) ja Murilloa (1617-1682). Ei heitäkään aina erota toisistaan.

Manetia ei tuomita ainoaksi jäljittelijäksi, vaan mukana on myös Delacroixin, Milletin ja muiden 1800-luvun nimien Velázquez-vaikutteisia töitä.

Modernin maalaustaiteen juuret löytyvät tämän näyttelyn mukaan 1600-luvun Espanjasta. Mutta miksi pysähtyä tähän? Velázquezilla oli omat vaikuttajansa. Hän tutki esimerkiksi Rooman-matkoillaan antiikin raunioita ja taide-esineitä - joilla niilläkin

Vähemmästäkin alkaa ajatella intertekstuaalisia!

Tekijää ei saada näyttelyissä hengiltä, eikä taida olla tarkoituskaan. Orsayn näyttelyssä on sentään joitakin Manetin töitä, joissa Velázquez-yhteys ei ole ilmiselvä; esimerkkinä vaikkapa Émile Zolan muotokuva.

Ja tottahan nämä mestariteokset herättävät voimallaan ja intensiteetillään ihailua, joka kohdistuu juuri tekijöiden näkemyksiin ja taitoihin.

Samoin Grand Palaisin Matisse/Picasso ei jää yhden tempun näyttelyksi. Näyttely osoittaa, kuinka eri tavoin taiteilijat samoja aiheita lähestyivät. Useimmiten Matissen lempeästi kuvatut naishahmot eivät vahingossakaan sekoitu macho-Picasson aggressiivisiin naiskuviin.

Silti tämä näyttely haluaa osoittaa yhteyksiä, ei eroja. Matisse/Picassossa halutaan seurata kahden taiteilijan duettoa, jossa noin vuonna 1906 alkanut orastava ystävyys sekoittui kilpailuhenkisyyteen ja kateus arvonantoon.

"Kukaan ei ole tutkinut Matissen maalauksia tarkemmin kuin minä", Picasso myönsi. "Eikä kukaan ole tutkinut minun töitäni tarkemmin kuin hän."

Yhteisnäyttelyjen näkymättömiä tähtiä ovat kuraattorit, jotka ovat suunnitelleet näytteillepanon. He manipuloivat kuvataiteilijoista esiin haluamansa ominaisuudet ja jättävät hyvin moniulotteisista tuotannoista muun näkymättömiin.

Manipulointi on usein osoittelevaa ja raakaa, mutta yleisöä loputtomasti kiehtovaa.

Jonoja ihmetellessä alkaa pelätä, että kuvataiteiden harrastajat ovat päätyneet samaan vanhan taiteen kierrätyskierteeseen kuin klassista musiikkia kuunteleva yleisö.

Harrastajia kiinnostaa uusien puolien löytäminen vanhoista ja tutuista mestariteoksista, ei niinkään uusimman uuden etsiminen.

Pariisissa oleviin elävien kuvataiteilijoiden näyttelyihin ei tarvitse jonottaa.

Ja nykymusiikkikonsertteihin pääsee ilman ennakkolippuja.

Matisse/Picasso Pariisin Grand Palaisissa 6. tammikuuta asti. Velázquez/Manet Orsayn museossa 5. tammikuuta asti.